ettei löydy maalla mointa eikä vertoa vedellä: tammi keskitanhualla, puu pyhä pihalla kasvoi, lehvät kullankarvalliset, lehväsillä kultalinnut lauloa livertelevät.
Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain, muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi, Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta, "voisi minä pakoon päästä?" — "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi", virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.
Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä, ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" — "Jussi Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" — "Jussi Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat, joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin edellensä.
Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No, kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia olette?" — "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." — "No, onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä, kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin, matkaa äänetönnä appensa rinnalla.
Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen, missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä, niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi: "Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen. Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli, eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.
Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin. Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään, niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.
Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. — Sen verran sitä.
KEHNON KOTI
Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein, kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde mierolle pakkoamaan."
No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi, astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää, poika?" — "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No, siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä, vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni, olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" — "Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."