Oltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja juoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa. Tästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan verhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi jäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo hän suruissaan viimeinkin: "Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en tiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni tervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin sulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi isäkseni ottaisin." Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan tulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet sulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja antausi hänelle naiseksi.
Mies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai taloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin mies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat sitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä, niin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe kuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen. Olipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen kesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen naista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: "Sehän pitää se miehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on kaikille kuulu." Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä linnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen mies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen, josta sanovat viimeinkin: "Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä parempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että hän hukkautuu niissä." Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti miehen luoksensa, sanoi: "Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa kokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun minulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet kuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi olet."
Kuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa. Eihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä silmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa: "Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?" — "Onpa mitä pahoilla mielin ollakin", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, "semmoisen työn minulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä." — "No, elähän tuosta ole, veikkonen, milläsi", virkkoi nainen, "aamu on iltaa viisaampi, rupeahan maata!" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt, myöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi kaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan semmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa aamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja hän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan kalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä vastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä edes kuvissa.
Eihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain arvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä hukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun olivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat jo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti miehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: "Sinun pitää minun asiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä toimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian." Mikäs neuvoksi; eihän tätä käskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja tulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?" — "Niin ja niin", sanoo toinen, "onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään rupeaa minua kiusaamaan — mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi kuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä, ilman on päällinen rangaistus tarjona." — "Elä, veikkonen, ole tuosta milläsi", sanoi nainen, "rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa viisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme." No, mies kun oli vastuksistaan väsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja paneutui kohdastaan maata.
Nainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja ompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä yön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: "Kun sinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on käsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo tulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli siitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata astuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja pyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi."
Moiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan asti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut millänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin tulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa rakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä pelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi on vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: "Tässä tämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin menenkin, koska kerran tässä olen." Meneekin siitä linnaan ja sisälle tulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä, isonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: "Kas niin, vasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!" No, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa varoituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä lakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin niinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista kädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin keksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi puhutella häntä, sanoi: "Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin, ei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?" Toinen sanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt. "Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon keinon keksimme", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä sillan päässä: "Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!" Siitä kun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja huhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla ollen kysyy akka: "Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" — "Me emme tiedä!" vastaavat siellä kaikki kuin yksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen ja sanoo miehelle: "En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan edellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen sisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet."
Kuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta. Astui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna taas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain on eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen. Se kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin ikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he sitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi: "Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna, jossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei se tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään." Mitäs siihen; poika sanoi akalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää kun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa niin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli isommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa samatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa heiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo linnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee piha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata, kysyy: "Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" — "Me emme tiedä!" vastasivat sammakot. — "Ettekö kukaan tiedä?" kysyi uudelleen akka, "jokos kaikki olette koolla?" — "Vielä on yksi vanhin meistä jäljellä", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha sammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta: "Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?" — "Ka, sit' emme tiedä", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan vanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: "Minä sen tiedän, jota nyt kysytte." Kuultuansa tämän työntää akka toiset palvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan pihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen syöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi niinkuin sukulaisellensa konsana.
Makaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie hänet sammakon luokse pihalle, sanoo: "Kuljehan vain tämän sammakon jäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi perille." Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti akalle ja sanoi siitä sammakolle: "Saappas nyt matkalle!" Tämä läksi nyt tietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan yhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu yhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat kaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan moiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille, niin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi aukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä. Siellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei luovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän vyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle tupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä tuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa alkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan samassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies semmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi hän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa seisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti astuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa itseksensä: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni samalla loukosta. "Hanki ruokaa!" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai sanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa, juomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi, joi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. "Korjaa ruoka", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne lienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen huoneeseen hänkin.
Loukossa seisoja, joka kummastuksella oli nähnyt ja kuunnellut kaikki, mitä tuvassa tapahtui, pani metsämiehen virkkamat sanat mieleensä hyvästi arvellen itseksensä: "No, tässähän tämä olisi nyt minun haettavani, millä keinoin hänet saisinkin." Koetteeksi sanoi siitä hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" virkkoi ääni samassa. "Hankihan ruokaa!" sanoi mies, eikä aikaakaan, kun tuli pöytä hänelle samatse kuin sillekin metsämiehelle, se vain, että oli matalampi, jotta kykeni hän loukossa seisoen syömään siitä. Syötyänsä sanoi taas: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön kysyi: "Mitä?" — "Korjaa ruoka!" sanoi mies, ja samalla katosi taas koko se pöytä, minne lienee kadonnut. Jäätyään itseksensä arveli mies: "Enköhän tuota näkymätöntä toveria voisi kerallani saada", ja sanoi taaskin: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden loukosta pois", sanoi mies. "No, minä lähden keralla", pakisi näkymätön olento. "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen, nousi loukosta ja kävi porstuaan, niin sanoo uudelleen: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" virkkaa ääni. "Minä jo olen porstuassa", sanoi mies. "Jo niin minä olen", vastasi ääni. "Ka, hyvä kun olet!" tuumasi mies, kulki edelleen ja tuli portaille, niin sanoi itseksensä taas: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden maantietä astumaan", sanoi mies. "Niinpä lähden minä keralla", virkkoi ääni. — "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen ja kulki vähän matkaa edelle, niin muisti jo taas näkymättömän toverinsa miettien mielessänsä: "No, onkohan tuo nyt keralla?" ja sanoi siitä: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni. "Syödä himottaa", sanoi toinen, ja tuossa paikassa tuli pöytä taas eteen hänelle niinkuin ennenkin, josta söi taas mies mahansa täyteen, kun oli ruoat siinä hyvät; vaan syötyänsä vietätti pöydän poikkeen taas samalla keinoin kuin ennenkin ajatellen mieltänsä myöten: "No, hyvähän, kun läksi näkymätön toveritsa keralla, ei nyt hätää tule, kun pöytä on mukana."
Hyvillä mielin kulkee mies edelleen ja tulee kotvasen astuttuansa meren rannalle. Siitä on laiva loitompana vähän, joka ikään on lähtemäisillään merelle, niin alkaapas huutaa niitä laivamiehiä sieltä ja pyrkii palkan edestä laivassa kulkemaan. No, laivalaiset kun näkivät rannalla seisojan, tulivat vähäisellä veneellä hakemaan häntä. Mies pääsi nyt siihen, vaan pelkäsi toverinsa jäljelle jäävän ja sanoi tiedustaakseen sitä hiljakseen hyvin: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön toveri kysyi samalla: "Mitä?" — "Minä jo olen veneessä", sanoi mies. "Jo niin minä olen", virkkoi toinen. "Hyvä kun olet!" ajatteli mielessään mies ja kulki veneessä laivaan. Siellä koetteli samalla tavoin sitten, onko toveri keralla, ja näkymätön toveri vastasi häntä niinkuin ennenkin. No, ei muuta, pannaan laiva liikkeelle ja saadaan purjehtimaan, niin sanoo huvikseen taas mies: "Ei-niin-mitä!" Ääni virkkaa entiseen tapaansa: "Mitä?" — "Syödä himottaa", sanoi mies ja tuotti näkymättömällä toveritsallaan sen entisen ruokapöydän eteensä, josta syöttää, juottaa kaiken rahvaan laivassa; onhan tällä, mitä syödä, juoda näkymättömällä ruoan laittajalla, josko useampiakin syöttäisi. Laivalaiset kun näkivät pöydän, mimmoinen tämä miehellä oli, he sitä vaihtamaan heti. On näet kumma kalu heilläkin, kun on alasin semmoinen, johon kun kolme kertaa paljalla lyö, niin tulee kaksitoista miestä ilmiin heti, ja raatavat minkä käskenet konsaan; he sen alasimen antaisivat miehelle siitä pöydästä, josta oli heitä syöttänyt. No, hierotaan, hierotaan kauppaa, niin mies vaihtaa kuin vaihtaakin toisille pöytänsä ja saapi heiltä sen alasimen sijaan, joka miehiä tuotti, vaan ei virka vaihtaessaan näkymättömästä toverista mitään.