Aikansa kuljettuaan laivassa pääsevät jo meren poikki viimeinkin ja tulevat matkansa päähän, niin laiva laskee satamaan, ja mies lähtee siitä maalle, se laivalaisilta vaihtamansa alasin keralla. Astuu, astuu kotvasen, kunne alkaa matkastaan väsyä, niin miettii mieltänsä myöten: "No, vieläköhän tuo läksi näkymätön toveri keralla, olisipa nyt ruoan tarvis!" Arvellessaan sitä sanoo hän hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" Siihen virkkaa, mikä virkkaakin: "Mitä?" — "Syödä himottaa", sanoo mies, ja tuossa paikassa tulee hänelle se pöytä, mikä ennenkin aina, ruokaa sekä juomaa täynnä. Tästähän käypi miehen mieli hyväksi, kun vielä entinen toveritsa keralla oli. Iloissaan katselee hän milloin alasintaan, milloin pöytäänsä ja sanoo itsekseen: "Hyvä, kun on kaksi tämmöistä kalua minulla, ei nyt hätää tule minkään puolesta!" Söi siinä, aikaili pöytänsä ääressä ja maisteli viinaakin toisinaan aina, niin alkoipa nukuttaa häntä ja silmät väkisellä umpeen käydä. "No, eihän minulla kiirettä mitä ole", arveli hän siitä nyt mielessänsä, heittihe nurmelle pitkälleen ja nukkui siihen sikeästi.

Mitenkäs olikaan sill'aikaa laivassa asiat? Miehet luulivat voittokaupan tehneensä hyvän, vaan mitenkäs kävikään? Aiottiin ruoalle ruveta, niin jopas oli se kaunis ruokapöytä poikessa. Aletaan arvella asiata, sanotaan: "Ka, johon se mies meiltä alasimen otti ja pöydän vei keralla, voi perhana!" No, ei muuta, lähdetään miestä ajamaan takaa, saataisiinko kiinni vielä. Mies kun oli nukuksissa, se kyllä olisi saavutettu piankin, vaan he kun sen semmoista rymäkkää sieltä tulivat, se ääni ja astunta kuului jo etäälle hyvin, ja mies heräsi makaamasta. Kavahtaen seisaalle ymmärsi hän asian, että ne ne ovat laivalaiset häntä ajamassa, ja sai alasintaan kolmatse helähyttäneeksi hädässänsä. Siitä tuli kaksitoista miestä ilmiin heti, ja kysyivät, mihin heitä tarvittaisiin. "Nuo laivalaiset ajavat minua perästä", sanoi mies "lyökää heitä!" No, siitäkös nyt kauhea kapina nousi, miehet ala lyödä vain laivalaisia selkään, jotka vähiin henkiin pieksettiin, kunne pitkällään makasivat maassa, josta katosivat ne miehet jällensä. Kun ei laivalaisista nyt pelkoa ollut, korjuutti mies näkymättömällä toverillaan ruokapöytänsä ja läksi alasintaan kantamaan. Kulki, kulki edelleen kotvasen, niin tuli jo kotimaahansa, sinne oman kuninkaansa linnaan. Siellä parhaallansa häitä pidetään miehen naiselle ja kuninkaan vanhimmalle pojalle, ja ilot ovat parhaallansa ikään, niin pääsee naisen entinen mies muun rahvaan joukossa sisälle. Hän on ylen hyvä soittaja sitten, niin kysyy luvan, tokko rahvaan iloksi soittaa saisi. Lupa annettiin kohta, ja hän soitti, soitti niin kauniisti siinä, että kaikki mieltyivät häneen. Morsiankin alkaa surkutella häntä ja sanoo: "Tuolle soittajalle pitää juomista antaa, ehkä vesselässä vielä paremmin soittaisi." Siihen tuodaan nyt pullo viinaa samalla, ja morsian omasta kädestään tarjoaa miehelle ryypyn. Tämä kun ottaa pullon häneltä, pudottaa juodessaan siihen sormuksensa, minkä ennen morsiameltaan oli saanut, ja antaa pullon tyhjänä takaisin. No, morsian kun keksii sormuksen pullon pohjalla, tuntee sen kohta ja sanoo kaikille: "Minä nyt en vihille lähde, jos kolmeen palaseen pankaatte; minulla on mies entinen elossa!" Siitä arvataan nyt asia, sanotaan: "Se on tuo soittaja!" ja ruvetaan hätyyttämään häntä; vaan mies kun helähytti alasintaan kolmatse, siitä tulivat ne kaksitoista miestä hänelle avuksi ja pieksivät rahvaan kaiken ja kuninkaalliset itsekin kuoliaiksi. No, kun hävisivät nyt entiset vallat kaikki, mies sai naisensa takaisin ja pääsi kuninkaaksi linnaan, jossa hyvänä elää vieläkin. — Sen verta sitä.

ENNUSTUKSET

Oli ennen kaksi tietäjätä yhtenä vaeltamassa, ja tulivat matkallaan muutamaan taloon yöksi. Siinä lammas oli silloin vuonimassa, niin sanoo nuorempi vieras toverilleen, kuka oli päätietäjä: "Pitäisipä auttaa lammasta, kun se tuskissaan on." — "Pitäisi tuota auttaa", vastasi toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, hukkapa sen vuonan syöpi kuitenkin." — "Surkeatahan on sekin kyllä, vaan autettava kaikitse lammasrukka olisi", virkkoi se, kuka pakinan alotti. "No, pääsköön lammas kivuistansa!" sanoi siitä vanhempi tietäjä, ja heti synnyttikin lammas vuonan. Hyvä tämä; vaan päätyipä talossa emäntä keralla mahakkaaksi, ja se taas saantatuskassaan oli, jonka älysivät vieraatkin hänen valituksistaan heti. No, ei muuta, alkaa jo nuorempi mies surkutella sitä ja käskee toverinsa auttaa emäntätä kivuissansa, kun tuo niin surkeasti valitti. "Ka, voipi hänet auttaa!" vastasi toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, siitä syntyy poika semmoinen, joka tappaa isänsä ja nai emonsa." Kumminkin sanoi hän siitä: "Pääsköön emäntä vaivoistansa!" ja samalla sai emäntä pojan.

Oltuaan yötä talossa lähtevät tietäjät aamulla matkaansa, mutta isäntä, kuka oli kuullut heidän puheensa, painui pahoille mielin siitä ja meni suruissaan vaimonsa luokse, sanoi: "Niin ja niin ennustivat ne miehet, että vuonan syö hukka, vaan tämä poikamme tappaa minut ja nai sinut." Kuultuaan tämän säikähtää äitikin, ja aletaan tuumitella yhtenä, mitä neuvoa pitää, kun nyt paha semmoinen oli tarjona. Jo arvellaan tappaakin poika, vaan ei raahdita kumminkaan, vaan heitetään elämään lapsi, kunneka mieheksi kasvaisi, jotta nähtäisiin, mikä siitä tulee, ehkä lie se miesten puhe tyhjä ollut. Tulipa syksy siitä ja keyrin aika, niin tapetaan se vuona talossa ja keitetään keyrirokka hänestä, kuten vanhuudesta tapa oli. Rokka kun sai valmiiksi, vetäistiin ikkuna auki, tuo kun oli vanhan kansan ikkuna semmoinen, ja pantiin lihat jäähtymään siihen; vaan liemi kannetaan vatiloissa pöytään heti ja ruvetaan yhtenä syömään sitä. Ollaan vähän aikaa ääneti, niin muistelee syödessään isäntä niiden tietäjien ennustusta, sanoo: "No, mitähän miehiä ne yövieraat lienevät olleet, kun valhetta puhuivat sanoessaan hukan syövän tämän vuonamme; ka, tässähän on rokka edessämme." Ei aikaakaan; syödään siinä, syödään lientä, niin pitäisipä lihaakin saada, ja katsotaan lihavatia ikkunalta, vaan tässäpä ei mitään enää, lihat jo ovat mantereella maassa, ja hukka siinä syödä ritustelee viimeisiä tähteitä. Tätäkös säikähdettiin nyt talossa, sanottiin kohta: "No, kävipähän se miesten sana toteen, vaikk'emme luulleet!" ja isää pelotti nyt pojallekin vielä käyvän niinkuin oli ennustettu. Estääkseen ajoissa sitä sieppasi hän poikansa kätkyestä ja oli jo veitsi kädessä kurkkua leikatakseen siltä, vaan pääsi äiti siihen ja koki evätä miestään, sanoi: "Elä, armas toverini, omaa lastamme tapa, panemme hänet ennen lautapalaselle mereen, vieköön sillä minne vienee, eikö tuo kuolle kumminkin!" No, isä heittikin tapannan, vaan oli jo veitsellään ennättänyt poikansa rintaan piirraltaa pienoisen juovan. Äiti sai siitä syliinsä lapsen, kääri riepuja ympärille hyvästi ja sitoi sitten lautapalaseen kiinni, joka työnnettiin mereen vesiajoksi.

Poika poloinen vieree nyt vieremistään siellä, ja aalto häntä lykkää, lykkää yhä, kunne vie viimeinkin monasterin rantaan, mikä oli meressä siellä. Utautuipa työmiehiä rannalle, niin ottivat lapsen siitä ja veivät monasterin isännälle. Tämä sattui kelpo mies olemaan vallan, otti vesiajona tulleen lapsen luoksensa ja rupesi kasvattamaan häntä. Kului aikaa kotvasen, vuosi tuli, toinen meni, ja lapsi kasvoi kasvamistaan yhä, että tuli kunnon poika hänestä, hyvä; vaan kun täydeksi mieheksi pääsi, alkoipa jo ikävä tulla saaressa hänelle ja mieli laatia maata, maailmata katsomaan. Sepäs ilmoittaa nyt halunsa kasvattajalleen kerran, sanoo, niin ja niin hänen on ikävä, muita maita hän pyrkisi näkemään. "No, kunhan lienee ikävä sinulla semmoinen", vastasi monasterin isäntä, "niin mene, poikaseni, mene!" Eikä aikaakaan, niin saatettiin poika saaresta mannermaalle, että lähteköön nyt siitä, minne mielensä laatii. Tämä saikin vaeltamaan heti ja kulki, asteli edelleen kauan, tullakseen jonnekin, mistä työtä, ruokaa saisi. Kotvan kuljettuansa näki hän talon viimeinkin ja poikkesi siihen. Siitä isäntä oli metsässä, ja emäntä vain kotona, niin kysyy hän matkaajalta: "Mistäpäs, vieras, olette ja kuka viroiltanne?" — "Olenpahan joutomies moniahta", vastasi toinen, "täällä käyn tietelemässä, mistä työtä, ruokaa saisin." — "No, olisi meillä työtä", virkkoi emäntä, "mene naurishuuhtaa vartioimaan, siinä rosvot käyvät syömässä, täss' on jousi käteesi, he! Ken tulee, se ammu!" Mitäs, hyvä tämä, kun työtä annettiin; poika sai aseensa emännältä ja sai rosvoja vahdintaan kuten puhe oli. Siellä oli suuri, korkea kivi naurishuuhdassa, niin sen suojaan rupesi hän piilemään, eikö näkyisi rosvoja tulevaksi.

Ei aikaakaan vielä, niin alkaa jo ryske kuulua metsästä, ja sieltä tulee vanha ukko, aidan yli nousee huuhtaan, mättää siinä helmuksensa naurista täyteen ja lähtee sen kera menemään matkaansa. Sitähän vuotteli vartijakin ja ampua sätkäsi ukkoa silloin, että se kellelleen meni samassa. Siitä meni talolle poika takaisin ja kertoi, minkä oli tehnyt, että jo hän rosvon ampui nyt naurishuuhdassa. No, eihän mitä, hyvä emännästä se, kun nauriin kantaja katosi, vaan ei ollut työtä muuta nyt pojalle antaa ennenkuin isäntä metsästä tulisi. Sattui päivä murkinoissa olemaan ikään, niin toimitti emäntä ruoan ja pani pojan syömään. Tämä söi nälkäänsä vahvasti ja syötyään rupesi levolle vuottaaksensa isäntätä kotiin. Kuluikin rupeama aikaa maatessa, vaan yhä oli isäntä poikessa vielä eikä näy tulevaksi, vaikka ilta jo pimenee. Tuostapa jo astuu emännälle päähän, että: "Jos liekin minun mieheni se naurishuuhtaan ammuttu, pitää käydäkseni katsomassa!" Tuumien tätä läksi emäntä juoksemaan naurishuuhdalle, ja poika meni jäljessä näyttämään paikkaa, missä hän rosvon oli ampunut. No, siellä kun käännellään, katsellaan nyt kuollutta, emäntä tunteekin ukkonsa, sanoo: "Ka, tämähän tämä on minun mieheni täällä! Voi, vierasrukka, kun ukkoni ammuit." — "No, minä en, emäntäiseni, häntä tuntenut", vastasi poika, "mistäpä minä outo tuntisin, rosvoksi luulin." Mitäs, eihän emäntä voinut syyttääkään ketään, kun asiata arveli, itsehän hän oli käskenyt ampumaan, ken vain tulisi. Kun ei muuta voida, haudataan isäntä ja lasketaan maahan; vaan poika jää emännän tahdosta taloon, että olisi, ken miehen töitä tekee, kun nyt isäntä kuoli. Siitä kun aikaa kuluu muutaman, leski pojan ottaa miehekseen, se kun joutava mies oli, ettei häntä mikä estänyt. Eletään, ollaan yhdessä sitten, niin päädytäänpä kylpemään yhdessä kerran. Siinä näkyy miehellä naarma rinnassa, tuo punainen juova semmoinen, kuin veitsellä muinoin piirretty, ja emäntä kysyy häneltä kylvettäessään sitä, sanoo: "Mikä naarma se tuo on?" Mies vastasi: "Mikä lienee, synnynnäinenkö vaiko lapsena muinoin saatu, min'en tiedä." — "No, missäs sinä olet syntynyt?" kysyi emäntä. "En tiedä itsekään", virkkoi mies, "monasterissa elin, kasvoin, siihen lautapalasella vesiajona muinoin tullut." — "Voi poloinen päiviäni!" huutaa siitä nyt emäntä, "sinähän olet minun poikani, jota jo kuolleeksi luulin! Kävihän niiden yövierasten sana toteen: hukka söi vuonan, ja tässä nyt olemme naimisissa, tapettuasi ensinnä isäsi!" Mitäs, kauhistuuhan sitä nyt poikakin, kun semmoiset kuuli, ja heille käypi se höröksi kummallekin. "Kunnepa nyt saada, miten elää, kun tämmöiset teimme?" pakisi poika. "No, ei muuta", sanoi äiti, "lähde sinä, poikani, matkalle tästä heti, kysy kirjamiehiltä oppineilta, millä tämän tekomme anteeksi saisimme."

Kuultuaan äitinsä sanat läksi poika astumaan kotoa ja kulki suruissaan tietä pitkin arvellen rikostaan, kuin oli kauhea. Tuleepa siitä vanha monasterilainen kirja kainalossa vastaan tiellä, niin kysyy poika asiataan siltä, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, emoni nain, milläpä semmoiset teot anteeksi saada?" Monasterilainen, se vanha ukko, aukaisee kirjansa heti, etsii, katselee siitä kaikki paikat lävitse, vaan ei löydä koko semmoista seikkaa mistään, sanoo pojalle: "Ei niitä tekojasi, miesrukka, millään anteeksi saada, kovin ovat kauheita." Se kävi nyt toisen mielestä pahasti hyvin, eikä voinut poloinen mies hallita intoansa, vaan kohotti nyrkkinsä ja löi sivallutti monasterilaisen sillä erää kuoliaaksi. Tuosta läksi hän taipaleelle taas ja kulki edelleen aina, kunne tulee toinen vielä vanhempi monasterilainen matkalla vastaan sitten, niin sille haastaa taas asiansa, sanoen niin ja niin tehneensä ja ukon vielä tappaneensa päälliseksi. Ukko katsoo kirjojansa ja sanoo siitä niinkuin viimeinenkin, ettei semmoisia tekoja voi millään anteeksi saada. No, mies kun sen taas kuuli, innostui jo uudellensa ja tappoi senkin ukon niinkuin äskeisenkin, josta läksi matkaansa heti käydä huppuroimaan edellensä. Ei aikaakaan, kun tuli kolmas monasterin mies kirjat kainalossa vastaan tiellä, ja poika taas kertoo seikkansa hänelle, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, äitini nain ja kaksi ukkoa vielä tapoin tullessani, kun sanoivat niitä töitä ei millään anteeksi saatavan; miten on asia teistä?" Ukko, kuka oli vanha jo ylen ja harmaapäinen, katsoi ensinnä kirjoistansa, arvelihe, ajattelihe vähäsen ja virkkoi siitä pojalle: "Ei ole rikosta niin suurta, jota ei anteeksi anneta, kun vain oikea katumus on. Teidän pitää nyt kalliolle mennäksenne, sinun siihen kaivoa hakata, kunne vettä nousee viimeinkin, ja äitisi vieressä istua siinä musta lammas sylissä, kukali se karvaltaan valkeaksi muuttuu."

Kuultuaan tämän sanoi poika kiitokset neuvosta ja kulki takaisin kotiinsa, jossa kertoi äidillensä, mitä monasterilainen oli sanonut. Siitä menivät yhdessä kalliolle sitten kuten määrä oli; poika puuralla kaivoa kaivamaan; äiti vierelle istumaan musta lammas sylissä. Kului aikaa jo monta, ja poika työtään teki yhä, vaan ei lähtenyt apua, vaikka kuin olisi hakannut. No, mitäs ollakaan; se kallio oli maantievieressä ihan, ja siitä hyvää, huonoa rientää ohitse, niin kulkeepa muutamana päivänä herra semmoinen maantietä myöten, kulkusissa, iloissa ajaen, ja kysyy mieheltä, mitä tekee, kun siinä kalliota hakkailee. Mies selvittää asian kannoillensa, sanoo pahatöitään anteeksi pyytävänsä ja kysyy vuorostaan herralta: "Kenpä olette ja kuka viroiltanne?" — "Minä olen mies taitava semmoinen, joka teen väärän asian suoraksi, suoran vääräksi", vastasi herra, "käräjiin menen nytkin, kyllä minä sinutkin autan, kun vain rahaa maksanet." No, miehelle tämä puhe kävi pahasti mieleen taas, kun hänen semmoista työtä täytyi raataa, ja toinen sillä koiruudella eli. Miettiessään sitä, nousi vanha intonsa taaskin, ja hän samassa sitä herraa lyödä paukahutti puuralla otsaan, jotta se kerrassaan kuoli. Sen kun sai tehneeksi, siitähän nyt ihmeet näyttihe. Kallio aukesi silloin jo kaivoksi, ja se musta lammas, jota äiti sylissään piteli, muuttua sävähti valkeaksi. No, ei kummempata! Sitähän ihastuivat nyt kalliolla olijat, kun kostotyö toimeen tuli; vaan pojalle nousi siitä kuitenkin taas uutta huolta, kun hän herran tappoi, millä sekin nyt anteeksi saada. Eihän muuta; meni sen saman monasterilaisen luokse, jolta ennenkin oli neuvon saanut, ja kertoi asiansa: "Niin ja niin se nyt tapahtui; kaivo jo on valmiina, ja musta lammas valkeaksi muuttui." — "Mitenkäs niin?" arveli ukko, "vastahan kuuden viikon päästä oikeastaan olisitte työstänne päässeet." — "Semmoinen ja semmoinen mies kulki siitä", selvitti poika, "ja minä hänet löin kuoliaaksi." — "No, se sitä parempi!" sanoi vanhus, "se oli hyvä, että sen tapoit; hän on enemmän Jumalata rikkonut kuin sinä, sentähden teiltä rikonta-aikakin lyhennettiin, nyt voitte rauhassa olla!"

Sillä tavoin pääsivät rikoksenalaiset pahatöistään vapaiksi ja elivät kaiken aikansa rauhassa yhdessä, toinen äitinä, toinen poikana. — Sen pituinen se.