TOISINTO
Oli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi lehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi toisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen, arvelihe, ajattelihe viimeinkin: "Minä kun näin rikoksenalainen olen, enhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa katsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei otettane!" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi räähkiä ottamaan. "En minä ota, mene toisen luokse", sanoo kohta monasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee toisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: "En minäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja pääisäntä, se ne ottaa kun ottanee." Mies meni ja heittäysi polvilleen isännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on tehnyt, mikä neuvoksi sopisi? "No", sanoi monasterin isäntä, "koska sinä semmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien varrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja tervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan." Sen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin tehdä kuin neuvo oli.
Mies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän aina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee, rupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta, vaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä päivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja pahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja pajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten, ja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: "No, mikähän lienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä mies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon kymmenennen, vaikka mikin tulkoon!" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi hän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas, vei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on. No, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja risti silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista lehteä! "Oi Jumalainen, suuri sinä olet!" sanoo itsekseen mies, "kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi kaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin kävi?"
Saadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka hänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: "Niin ja niin se nyt on; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet." — "En usko ensistään, sinä horailet", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee katsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin isäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: "No, niin on, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt sinulle?" — "Niin ja niin", vastasi toinen, "tästä mies matkasi ohitse aina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja hyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan pani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen: 'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin siitä sen miehen, räähkäsin." Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian, sanoi: "Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki toivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari semmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli rahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä Jumalalta kaikki tekosi anteeksi." Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun ei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin siivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa ilmaisesti näkemään. — Sen pituus se.
HAASTELEVAT KUUSET
Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa. Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua, kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." — "En minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet." — "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten", neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet, mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla kuolisi.
Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle, sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi, muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä, sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." — "No, mene sinä, toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan, joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle, jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" — "Ka, en jouda minä, veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka juurellani." — "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja hän nukkui valkean viereen siihen.
No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa; päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan, mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."
Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat, ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" — "Nauranmahan mitä naurankin, en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No, tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano nyt, mitä sinä nauroit." — Mies ei viikommin voinut häntä nyt vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä, niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin. Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi, hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. — Sen pituinen se.