HIIRI MORSIAMENA

Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi, turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä, huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset, vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään. Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen, ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan. Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä tarvitset tietää?" — "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti: "Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" — "Ka, ota sinä minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä, kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa, arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren morsiameksensa, kihlasi samalla.

Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin, vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" — "On", virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" — "Ministerin tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" — "Vaan entä sinä", kysyi hän nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta kihlanneeksi?" — "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." — "Kenetpä sieltä?" sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma, eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."

Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin, oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt, poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä, kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten: "Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta pois?" — "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani, käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta, ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.

Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä." Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä. Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" — "Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?" — "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää, vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn, ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa. Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"

Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada, jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri." Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri, "ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä. Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat, palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn olevan.

Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta, vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet, vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki. Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen: "Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa, taattoseni." — "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas, "mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."

Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana, niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna, silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne; mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" — "Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan alle ja viipyi siellä kotvasen.

Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" — "Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain: "Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte; minun morsiameni on hiiri." — "No, hiirihän minäkin olen", vastasi neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle. Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin, kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde kerallanne, hiireksi jäänkin."

Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli, vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu. Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä: "Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan, vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli, kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini." Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa, se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä, nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan, jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.