Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen, vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä, jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.
Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään; vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen tämmöisen löytäneeksi?" — "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin: metsästä se on minun morsiameni — hiirestä." — "No, sinulla on ne omat pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle, kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."
No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin, pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken aikansa hyvänä. — Sen pituus se.
NIMIKKOPUUT
Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?" — "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." — "Nai sinä minut!" virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?" sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi." — "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" — "Kyllä hyvän löysin", vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.
Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin, oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät, vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan. Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri: "Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" — "Tulin antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa kotiin.
Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" — "Isäni käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli. Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi, ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä: "No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" — "Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty. No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät isäänsä.
Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä sinua." — "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille, ja isäni suuttuu ehkä." — "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava, niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen virtaan.
Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen. Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja, joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä tyttärenä vierelläsi." — "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa. Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan heidän jälkeensä.