KETTU, SUSI JA JALOPEURA
Ennen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan kipeäksi eikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset alamaisensa eläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari sitten koko työn tekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilasna ympäri maata, missä lienee juossutkaan. Susi tämän ketun käytöksen pani pahaksensa, sillä itsekin olisi mielellänsä työstänsä vähäsen helpottanut ja huvitusajoa metsiköissä ajellut, vaan ei arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä. Meni siis ja kanteli sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen: "Tämä kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulkemistaan mitättömänä maita mantereita." Jalopeura tämän kuultuansa suuttui suuresti ja tuotti ketun luoksensa, kysyi: "Missäs joutilasna juokset, miksi et työssäsi istu niinkuin on määrä sinulle?" — "Olin aina minä arvoisassakin työssä", vinkaisi kettu vastimeksi, "olin sairaalle jalopeuralle lääkityksiä etsimässä." — "Löysitkös jotakin?" kysyi jalopeura jo mielihyvissään. "En vielä löytänyt, vaan olin juuri löytämäisilläni", vastasi kettu, "olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen hämähäkin puheilla, ja se lupasi minulle hyvän neuvotuksen antaa." — "Niinpä lähde joutuisasti sitä uudellensa kysymään, sinä olet liukas kieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suolletuksi." Kettu lähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan matkalla viivyttyänsä palasi jo takaisin. "Saitkos minkäänlaista tietoa?" kysyi jalopeura häneltä. "Mikä saadessani", vastasi kettu. "No, minkä neuvon sinulle hämähäkki antoi?" — "Sanoi", selvitti kettu, "että susi jos nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta." Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti suden kotiin ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.
KETTU JA JÄNIS
Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä sinua kukaan pelkää." — "Kukas sinua pelkää?" vastasi jänis. "Kaikki minua pelkäävät", tuumasi kettu, "minulla on pitkä häntä, niin kaikki luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät, siksi minua pelätään, mutta ei sinua pelkää kukaan." — "Pannaan veto", sanoi jänis, "minä näytän, että minua pelätään." Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi kohta lammaslaumaan. Lampaat pelästyen sitä läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa ristiin repesi, ja siitä ruveten ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.
ORAVA, NEULA JA KINNAS
Orava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika heistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin. Orava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli sitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista saalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta neula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän toisille:
"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."
Toiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan löydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: "Tämäkö vain sinulla saalista onkin, veikko?" — "Ka, tämä", vastasi neula, "eikös sitä siinä ole kyllin jo." — "Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta houkuttelit", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen metsästämisen sillä erää sillensä.
Heitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään uudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa, vaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas, niin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin toisille:
"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."