Oli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää syöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa etsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään tahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa. Tiellä tuli vastaan repo, kysyi: "Kunne matka, kukkoseni?" — "Kotiin kuljen", vastasi kukko, "ei tule mierolla toimeen." — "Vie minut kanssasi", sanoi repo. "En minä sinua viedä jaksa", vastasi kukko, "vaan jos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien." Repo muuttui kirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa edelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: "Minne menet, kukkoseni?" — "Tänne käyn kotiin", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa pyrkiä matkaan, sanoo: "Ota kanssasi minut!" — "Niinpä muutu kirpuksi kylkeeni, niin minä sinut vien", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi, ja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa taas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon kotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja karhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun aikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja alkaa siellä linnan pihalla laulella:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Tästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta oli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä työtä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. "Niinpä vie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä potkivat kuoliaaksi", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei hänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan häntä, virkkoi hän vain: "Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa jätteeksi jääneet!" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon kainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi viimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse tulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan tämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Oli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo kuningas rengeillensä: "Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo heidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa." No, härät lasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski kirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi, ruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: "Kukko kiikuu, kukko kiekaa" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi vihapäissään palvelijoilleen: "Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä, viekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata huutamasta." Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien sekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon tiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa ja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja ennätti.
Tullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin tämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi pihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon saatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: "No, henki siltä on mokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!" Näissä tuumin lähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin kukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä virkkoi hänelle kukko: "Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä sinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi lähellä." Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: "Syödä tämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa heittäne." Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin kaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin paistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän ääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin käsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: "Teit sinä aikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!" Tuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä sanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Tämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi sitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään tointua, huusi isäntä palvelijoilleen: "Siepatkaa kirves, ja kun kukko vielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!" Palvelijat tekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän suusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä takaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko oli ennustanut.