Taikka tahdot tasaisesti
Ilman itsevallaisesti
Ilman solmuja sanella,
Joka päivästä puhua;
Eli jossa sovitella
Tahdot solmuhun sanasi,
Laulamalla lasketella
Mitä mieles meilistyypi;
Eli runohin ruveta,
Tott' on kieli kelvollinen,
Suomi siihenkin sujuva,
Varsin aivan kuin valettu,
Tuohon tuikki taipununna,
Aivan mielesi mukahan.
Siitä sanovat somaiset
Todistavat täyttä päätä,
Suomen kielen laulu-laskut,
Runot monet mainittavat;
Joit on juuri joukottaisin
Ylön paljon yli maassa,
Sakialta Savon maassa,
Pitkin koko Pohjolata,
Hunnakolla Hämehessä
Tuonne tänne tuiskutettu;
Joita matkii matkamiehet,
Loruttavat laulu-miehet,
Pidoissansa, peiahaisis
Häissä huiki hyppäeissä.
Nuoita nuoret nauru-suiset
Nuoita neitot näppäräiset
Vanhat vaarit vanuttavat,
Keskenänsä kertonevat,
Lempiästi laulelevat.
Näistä nyt nimitetyistä
Suomen kielen kukkaisista
Näemme poimitut parahat,
Koko lyhteet kootut,
Joista varsin vikkelästi
Visut viisahat vetävät,
Ilo suulla imelevät
Opin oikian urosten,
Suomen miesten mielen pidon,
Kielen luonnon kaunihimman.
Jospa vanha Väinämöinen
Tämän tietäsi todeksi,
Näistä saisi sanomia,
Totta vanha vetäysi
Tulis tänne Tuonelasta
Haappajaisi hartioillen
Kantelonsa kaappajaisi;
Tuopa itse ihmettelis
Kuinka Suomi korkiallen
Kämpiä ompi käennyt,
Oppineitten olkapäille:
Totta vanha viheltäisi,
kallistaisi kalloansa,
Löisi ristin rinnoillensa,
Hyppis varsin haltioissans.
Itse vanha Väinämöinen
Iloissansa istuissansa
Virittäisi vikkelästi
Kajaavaisen kantelonsa,
Jonka kielet kiinnittäisi,
Että kuuluisi kumina,
Havattaisihin humina
Tuonne Tornion talohon,
Pitkin koko Pohjolata,
Yli suuren Suomen saaren.
* * *
Toisin.
Jopa vihdoin viimeiseltä
Suomen Runot rohkiasti
Oppineilta otetahan
Silmäeltä selkiästi.
Nämä raukat rohjennunna
Eivät ole ensinkänä
Tähän asti astumahan
Vaka viisasten etehen:
Näm' on huuttu hullummaksi
Kaikkia kulo-periä.
Näiss' on luultu lumojitten
Oman olevan olennon,
Näill' on kuultu noitujitten
Pahat puhuvan puheet:
Näit' on peljätty peräti,
Sillä näissä noita-keinot
Kudotuksi katottihin.
Näit' on luultu luettavan
Pahan Pohjolan Emännän,
Pahan paksun Pirulaisen
Poloisille pojillensa;
Näiss' on sanottu saloa
Häivättänen henkittävän
Pimeyden pistoksia.
Näit' on peljätty puhua
Miehillen mielellisillen;
Niin on viimein villitetty
Kansa parka pahemmaksi
Ensimmäistä entistänsä:
Siit' on taiat, taikaukset,
Puhallukset, painamiset,
Sitä salemmin pidetyt;
Jost' on seurannut sekannus
Varsin semmoinen sohina,
Ett' on kansa kummitellu,
Salaisesti Saatanalle
Uhkiasti uhrannunna.
Nääkkös kuinka kavalasti
Pimeys on pimittänyt,
Sokeulla sovaisnunna
Taitavaiset Taikuritkin?
Paha valta valtiasna
Niin on ollut orjallisill',
Orjillen onnettomillen:
Ilki-valta ilkiästi
Niin on saanut sanomata,
Ilman päälle puhumata
Ilkiästi irvistellä.
Runot pahojen parilla
Ovat ollehet omina
Salaisunna, salaittunna.
Mutta jopa joutununna
Ovat ajat ankarimmat,
Että nämät noito-runot,
Ynnä muitten muukomitten
Lumo-laulujen lujien,
Ovat saadut Savoisista,
Tuodut Tornoan takoa:
Että jotka kauan ennen
Virret valjuna vaelsit,
Juoksit puoli pyörryksissä
Ylimaiden ympärinsä,
Nyt jo ovat Oppineitten
Katseltaak kämmenissä,
Joista Äiät äkkäjävät,
Kuinka kieli kallihimpi
Suomen kieli kaunihisti,
Sanoissansa suloisesti
Kietoo kummimmat kokohon;
Väliöillä vaattehilla
Vaatettaapi vähimmätkin
Asiat ja askarehet.
Tästä tiedätte sanoa
Työssä teidän oppinessa
Joka riidan ratkoneepi:
Onko Runot Ruomalaisten
Ainoastans ankarimmat?
Minä luulen luonnostani,
Että ovat omillemma
Karjalaisten kaunihimmat.