Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan. Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan[22] rosoisuudet tuntuvat vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin akrostikhoni tai aleksandriinisäe[23] — lukipa sen eteenpäin, taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että hyve tai pahe hengittää joka hetki.

Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli, tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.[24]

Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta. Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi. Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.[25] Älkäämme enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti. Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille, kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos, että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen, uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.[26]

Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla, kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima, samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita, anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu juoposta,[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja huomaa olevansa todellinen kuningas.

Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä, mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren, Skanderbegin[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.

Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa, maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa omalla olemuksellaan lakia — oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan, jokaisen ihmisen oikeudesta.

Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme, että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa. Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani. Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen. Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään koko ihmissuku — vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön tosiasia kuin aurinko.

Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään, lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä menojaan — menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen. Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan sananparsien taa, — niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.

Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin; ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa, Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas, ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.

Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia, joita he sattuvat näkemään — vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan, mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein, alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto, vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua, kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen jäämeri — ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat — eivät merkitse mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä nimitetään kuolemaksi.