Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu kasvaa, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä, joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä, kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat, jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.
Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa, maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu. Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.
Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä, jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät, ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme ulkopuolella.
Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset, joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat, sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä. Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle ja herättäkäämme Thor ja Wodan,[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani, ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso — mutta näitä suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se, mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani. Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti. On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet. Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille; silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin minäkin.
Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi sovitusta suoraa tai välillistä tietä. Punnitse, oletko täyttänyt velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin, kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua. Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa noudattaa sen määräyksiä.
Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa, jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin toisille rautainen välttämättömyys.
Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi, epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä; taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta voima on syntyisin.
Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat ihmiset, että hän on mennyttä miestä. Jos mitä lupaavin kyky opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin, luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia ajurin, maanviljelijän ja kulkukauppiaan ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi, vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä, että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta, me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä — niin tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.
On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.
1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä. Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää jotakin erikoista etua — jotakin vähempää kuin kaikki hyvä — on väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta, jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan mieltä, vastaa hän —