"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus."
"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että hanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha kanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi iltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja jalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi sitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia käsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja kanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja lopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at puheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme elämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te, koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei ole ylen vaikea."
117. Poika Sammatista.
Sammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista, mutta yksinäistä ja köyhää.
Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden tytön, keralla. Torppa oli köyhä; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumaliset ja ahkerat. Heistä oli turha nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälin-työtä, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talvi-aikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.
Torpan luona oli iso mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät. Eräänä päivänä näki torppari neljä poikaansa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika, Elias nimeltään, istui alempana oksalla selin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias", sanoi isä, "etkö sinäkin tahdo kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.