"Kaikkiapa saakin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tulehan alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden iässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari", sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Mutta miten olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään asian käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita ja muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulunkäyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen, nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa, ompeli ja palttoi niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin komeroon lukemaan aikaisin aamulla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta osataanpa lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja. Tähdet taivaalla sanoivat: "täällä asuu Jumala!" Ja jokainen nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä ompelutyöhön, alkoi hän itkeä. "Miksi itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, ja miten hän neuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika lähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori; "pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin ammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että saattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.
Hänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren määrän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen piti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö hänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?