Elias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin. Hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen tuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden iässä.
Nyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia. Siinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden kuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli Sammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.
Mitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli aina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän autteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.
118. Uuno Cygnaeus.
Nykyään on kansankin lapsilla Suomessa tilaisuutta saada hyödyllistä ja tarpeellista opetusta. Varsinaisissa oppikouluissa tarjotaan laajaa ja perinpohjaista opetusta kaikille niille, jotka pyrkivät tiedemiehiksi tai papeiksi ja muiksi virkamiehiksi. Niissä kuitenkin vaan varakkaimpien lapset voivat käydä. Sitä vastoin voivat usiammat lapset jo käydä kansakouluissa. Niitähän nykyään jo löytyy melkein joka pitäjässä, muutamin paikoin jo melkein joka suuremmassa kylässäkin. Ja niissä tarjotaan opetusta kaikissa niissä asioissa, jotka ihmiselle ovat tärkeimmät tietää, jotta hän voisi olla ja elää Jumalata pelkääväisenä, kunnollisena ja toimekkaana kansalaisena. Kristinopin perustotuudet niissä selvitetään; opetetaan hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan; annetaan tietoja kansamme ja koko ihmiskunnan entisistä vaiheista; opetetaan tuntemaan kotimaa ja vieraat maat sekä Jumalan ihmeellistä luomakuntaa; harjoitetaan kaunista laulua, vieläpä voimistelua ja käsitöitäkin. Onnellisiksi voimme nyt sanoa Suomen lapsia, kun heille on kansakouluissa tarjona tällaiset opin ja tiedon aarteet. Näin ei ole ollut vielä kauan laita. Noin kolmekymmentä vuotta takaperin olivat kansakoulut vielä maassamme aivan harvinaisia. Kansan lapset saivat tyytyä siihen lukutaitoon, mitä heille kotona osattiin opettaa. Jos kiertokoulussa — missä nimittäin sellaisia löytyi — vielä lisäksi opittiin vähän kirjoitusta, niin olikin saavutettu se sivistysmäärä, mikä yhteiselle kansalle vielä miespolvi takaperin oli mahdollinen saavuttaa.
Että laajempi tiedon ja opin tie on tullut Suomen lapsille kansakoulujen kautta avatuksi, sen on vaikuttanut etupäässä yksi jalo mies, jolla oli tähän asiaan lämmin into ja harrastus. Se mies on Suomen kansakouluoppilasten aina muistettava. Hänen nimensä oli Uuno Cygnaeus.