Uuno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12 p. Lokakuuta 1810. Suoritettuaan yliopistossa maisterin ja papintutkinnot, oli hän ensin jonkun aikaa pappina Viipurissa, mutta määrättiin sitten lutherilaisen seurakunnan pastoriksi venäläisille uutis-asutuksille Amerikan luoteiskulmassa. Siellä oleskeli hän viisi vuotta. Palattuaan Pietariin oli hän siellä v. 1846-1858 ruotsalaisen seurakunnan pappina ja koulun tarkastajana sekä uskonnon-opettajana suomalaiselle nuorisolle. Tällä ajalla hän varsinkin tutustui etevien ulkomaisten kasvattajain periaatteisiin kansan-opetuksen alalla. Kun Suomessa Keisari Aleksanteri II:sen toivomuksesta alettiin kansakoulujen perustamista tuumia, lähetti Cygnaeus hallitukselle kirjallisen mietintönsä tästä tärkeästä asiasta. Hänen siinä lausumansa aatteet katsottiin suuressa määrässä huomiota ansaitseviksi. Hallitus määräsi nyt Cygnaeuksen matkustelemaan sekä koti- että ulkomaille ja siten ottamaan selvää kansakouluasioista. Matkoilta palattuaan ja annettuaan kertomuksen tekemistään havainnoista, sai hän toimekseen valmistaa ehdotuksen kansakoulujen ja seminaarien järjestämisestä Suomessa. Hänen ehdotuksensa sitten pääasiassa hyväksyttiinkin. Itse nimitettiin hän v. 1861 Suomen kansakoulujen ylitarkastajaksi. V. 1863 perustettiin Jyväskylään seminaari mies- ja nais-opettajain valmistamista varten kansakouluille. Cygnaeus itse oli tätä laitosta järjestämässä ja johtamassa ensi vuosina. Sen jälkeen oli hänen harrastuksensa ja työnsä yhä suunnitettuna seminaarien ja kansakoulujen kehitykseen maassamme. Seitsemän uutta seminaaria on perustettu ja kansakouluja on syntynyt vuosi vuodelta yhä enemmän. Pian alkaa jo jokaisella Suomen lapsella olla tilaisuutta kansakoulusivistyksen saamiseen. Kansamme itse on näet jo ruvennut huomaamaan, että hengenlahjain kehittäminen ja terveellinen oppi ovat kaikille ihmisille välttämättömät ja että nousevan nuorison kasvatus on elämän kalliimpia velvollisuuksia. Sen vuoksi rientää Suomen lapsia, poikia ja tyttöjä, nyt joukottain kansakouluihin. Ja me saamme toivoa, että niistä kerran kasvaa Suomelle kunnollisia kansalaisia. Mutta se on etupäässä tohtori Uuno Cygnaeuksen ansio, että näin pitkälle on päästy. Sydämensä rakkauden ja elämänsä voiman uhrasi hän tämän tärkeän asian hyväksi. Sen edistämiseksi työskenteli hän elämänsä loppuun asti. Paljo oli hänellä hankaluuksia ja vastuksia voitettavana, mutta hänen harras intonsa ja uupumaton toimintansa poisti vaikeudet. Ja elämänsä ehtoolla sai hän iloita työnsä hedelmistä. Kansakoulu oli tullut Suomessa yleiseksi, se oli tullut kansalle rakkaaksi.

Uuno Cygnaeus kuoli 2 p. Tammikuuta 1888. Häntä ja hänen työtänsä on Suomen kansa aina kiitollisena muisteleva, sillä kansakoululaitosten järjestämisellä on hän johtanut koko kansamme suurempaan sivistykseen, henkiseen ja taloudelliseenkin kehitykseen.

119. Torpan pojasta kuvanveistäjä.

Kolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä pieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli herrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen tottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu käymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään vetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja virkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan hän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla kiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli kaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa käyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin ikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi herrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi Johanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt kutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella kaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät eläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se kuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat kilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan luppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle Viipurissa. "Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!" huudahti kauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta varsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi. Johannes tahtoi yhä uusia malleja. "Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä minä sen toimeen saan", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi hänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan pituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla sormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi poika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon oli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja sievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita malleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti kaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen torpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa tulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui käymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet Pietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski hän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin, ja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.

Mutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat viipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin erään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku valmis lähtemään ulos maailmaan.

Takasen tekemä Rebekan kuva.

Johannes Takasesta — se oli pojan nimi — tuli kuuluisa kuvanveistäjä, jonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä kukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat maailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis on paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta vuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin hylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm Snellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon tuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme Aleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten, joka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä ennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti Suomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky nähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen Jumalan lahja.