Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla nälän tuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinakin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa;
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa!
Ja tässä, täss'on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme oientaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän kurjaan kotihin
halumme kumminkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaan
vapaaksi puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.
122. Jos ma lauluille rupean.
Jos ma lauluille rupean,
virrentöille työnteleme,
laulan pihlajat pihalle,
tammen keskitanhualle,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen;
kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
kultaisehen kuppisehen,
vaskisehen vakkasehen,
ilman maahan vieremättä,
rikoille ripoamatta.
Siitä tammen taittelemma,
pihlajat pirottelemma,
tyvet teemmä tynnyriksi,
latvat laivan mastiloiksi,
kesken kestipöytäsiksi,
pikariksi pienet oksat.