Hupaista olisi meidän käydä Pietarin monilukuisissa julkisissa paikoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin mieluummin tahdomme nähdä palasen Venäjän maaseutuakin. Lähdemme Pietarista rautateitse lounaaseen päin, Saksan rajalle. Se matka kestää vähän toista vuorokautta. Istuinpaikat vaunussa saatuamme alamme tarkastella ympärillemme. Siisteyden puolesta olisi vaunussamme yhtä ja toista korjattavaa. Mitä matkustavaan yleisöön tulee, on se hyvin sekalaista: upseereja, sotamiehiä, ylioppilaita, talonpoikaisia miehiä ja naisia, kaupustelijoita, työmiehiä y.m. Melkein kaikki polttavat papyrosseja, yksin herras-naisetkin. Puhellaan vilkkaasti ja isoäänisesti, ja puhellessa tehdään käsillä liikkeitä. Vaunun etäisimmässä nurkassa oleva nuori mies alkaa soittaa käsiharmonikkaa. Sävelten vaikutuksesta alkaa koko hänen olentonsa elää. Kuulioihinkin tarttuu soiton hurmaus. Venäläisen hilpeä ja soittoa rakastava luonne puhkee näkyviin. Jos tila vaunussa sallisi, saisimme ehkä nähdä nuorten miesten pian pyörivän huimaavassa tanssissa.
Seudut, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen yksitoikkoisia alanko- ja nummimaita. Kyliä näkee vaan harvakseltaan rautatien varsilla. Tämä osa Venäjää ei olekaan maan viljavimpia seutuja. Ne ovat Venäjän keski- ja etelä-osissa. Siellä ovat mainion viljavat "mustanmullan" maat, ja väkirikkaita kaupunkeja ja kyliä on tiheästi.
Väsyttäväksi alkaa käydä matkustaminen tätä yksitoikkoista seutua pitkin. Muutamia kaupunkeja on tien varrella, mutta juna ei niiden kohdalla kauvoja viivy. Tulee ilta ja yö. Juna yhä jatkaa kulkuaan. Matkustajat käyvät uneliaiksi. Kukin koettaa nukahtaa istumapaikallaan, mutta eipä se oikein onnistu. Levottoman yön jälkeen ollaan aamusella jotenkin nurpeamielisiä. Mutta siitä toinnutaan. Matkustajilla on näet mukanaan teekannut, joihin he asemilta saavat kuumaa vettä. Pian he siis voivat nauttia mielijuomaansa, höyryävää teetä, jota moni heistä jaksaa juoda hämmästyttävän suuret määrät. Elämä vaunussa vilkastuu. Ei olla totuttu suuriin kursastelemisiin, vaan häikäilemättä aletaan vaunussa siistiä puvut, pestä kasvot, suoria hiukset y.m.
Likeisen yhteydemme kautta Venäläisten kanssa olemme jo entuudesta jossakin määrin oppineet heitä ja heidän tapojansa tuntemaan, joten matka tähän asti ei ole voinut vielä tarjotakaan mitään erityisesti uutta ja huomiotamme herättävää. Mutta juna kiitää eteenpäin. Pian tulemme tutustumaan maahan ja kansaan, jotka ovat meille verraten oudot. Tuntuupa sen vuoksi hieman juhlalliselta mielessä.
IV. Saksanmaa.
Ollaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin kuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa muutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä venäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan ulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo venäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet. Peränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen edessä — todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle. Preussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa, kuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien olojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan, muistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä muusta paljo huomaisikaan. — Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin pääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja matkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet täytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia ei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä tarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka hyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin päiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon viljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt suorastaan Berliniin.
Junan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu — sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa, on monta rautatie-asemaa — astumme katettuun, yhden hevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli "hotelliin", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme itsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta kaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme kaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle "Unter den Linden-" eli lehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain lehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia rakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme viheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa ihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta, kuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja kulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä synny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten pyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein mustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta rakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan mitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin esplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme niissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja puvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme tavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä määrässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset toistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa maatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota etelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin meilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa on sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien kasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein nähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta henkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja uljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä. Heidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen voimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.
Berlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi komeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset taideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme tarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja riennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä päin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.
Sinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot, näet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja kirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita. Petäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani harvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne näyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut tiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet täällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa puuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja siten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa toisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa. — Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai tiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne ovat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. — Talojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten harmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.