Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.
Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua jokunen kultaraha vierähti ulos.
Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun, peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: — Olit tosiaan oikeassa, eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa. Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin on kajottu, jos vielä palaisikin.
— Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin, vaimo vastasi. — Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!
Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja, kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.
Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon, Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen toisen asunnon.
Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli rohjennut vaivata häntä niin paljon.
— Rakas ystävä, kauppias vastasi, — teet väärin esittäessäsi moisia anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi. Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen samasta paikasta mihin jätit sen.
Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana, kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: — Onko mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä syypääksi moiseen halpamaisuuteen?
Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan luo. — Hyvä ystävä, hän sanoi, — älä ihmettele että palaan näin pian. Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi milloin sinulle itsellesi sopii.