— Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, — minua sanotaan
Helmitertuksi.
— Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, — ei olisi paremmin arvosi mukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät. Helmiterttu, hän lisäsi, — koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle kauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.
Neitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu Hassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa. Ja kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni tarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen hyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana käyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. — Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi, — pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen kuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään sepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.
Kun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja käänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka tämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka vaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen, silmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui yhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut hänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen kädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut suurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti tähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena menestyksestä.
Hän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan viemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan meluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.
Abu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa vaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti nähdessään itsensä entisessä kodissaan. — Helmiterttu! Kointähti! Korallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli muisti. — Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!
Abu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa huoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: — Mikä sinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?
Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi äitiinsä ja sanoi: — Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?
— Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin lempeästi. — On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.
— Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. — Sinä et tiedä mitä sanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!