Kun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle saliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin kuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet samaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski kaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat olleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan siemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa huolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä muistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta hän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten ennenkin.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut, Abu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin seitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden, huilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin kuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki edessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen kummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt ensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut, huonekalut ja koristeet.
Hän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen tajuntaansa. — Allah armahtakoon minua, hän huudahti. — Häijyt henget ovat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän oli vain nähnyt pahaa unta. — Katsokaahan selkääni, hän sanoi, — ovatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea iskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko kalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta tunnen olenko hereillä.
Yksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan parkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki hovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu Hassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu Hassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin hypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.
Se huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi:
— Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?
Kun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka käänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi hänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan. Päinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä hänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin hilpeyteen. — Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, — vai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa teidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta… kertokaahan minulle millä keinoin teitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.
Kalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman huumaama ja miten seikkailu järjestettiin. — Haluan tietää kuinka alamaiseni elävät, hän sanoi, — ja sen vuoksi samoilen usein valepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani sinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää toivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon kärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan — en pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut sinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän toivomuksesi.
— Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, — olkootpa kärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki kuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska minun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko elinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.
Kalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä hän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu Hassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa kertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi kokemuksensa ei ollut tyhjää unta.
Kalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi. Hän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen seikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen nähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti erääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita asiasta kalifille. — Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä päivänä, — etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy kanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja tyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme heidät toisilleen.