— Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, — jos Nuzhat-ul-Awadat on halukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole esteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti, koska ovat molemmat saapuvilla.
Abu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen kuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten seisaalleen sanoi: — En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä, mutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi minulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän vilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja poskille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan kalifia ja valtiatartaan Zobeidea.
Hääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat vastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi vaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt mieheensä — he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja ilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään hyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja tuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä huomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.
Tässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: — Sinä et suinkaan tahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja niinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa suunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän on tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja koska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä. Kuolkaamme kumpikin.
— En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, — sinä voit kuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun suuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään muuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä en tule mukaasi.
— Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan vastasi, — että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani. Olehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi kylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et kai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?
— No, hänen vaimonsa sanoi, — jos suunnittelet vain valekuolemaa olen kyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua sellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin vastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.
— Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, — niin selitän sinulle suunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava minut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat Mekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle kannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella, kuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi — tai olla repivinäsi — ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin Zobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet kertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua ja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen silkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat sitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi sijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen esittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi minulle kuin Zobeide on ollut sinulle.
Suunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti puolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois päähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan. Hän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon tieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset olivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa Nuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan vainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja kehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää hänestä huolta.
Heti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän kuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan hyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun nähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta katselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi vaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena kujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan hoputti miestään. — No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt minun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä puijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.