— Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on kuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.
Kalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita todella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon, kalifi sanoi Zobeidelle: — Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa. Olen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun taulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi jälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat kärsimättömästi Mesrurin paluuta.
Sillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi väittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä, tarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki Mesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja havaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa ja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran ruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti kääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen, kun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja istuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina silmillään, valevainajan pääpuoleen.
Se riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille tiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen kuullessaan. — Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, — sinä hävisit vedon.
Mutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan todistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää hänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut. Mutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän tulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten Nuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden surevana istumaan sen viereen.
Imettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten takaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään Nuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat menivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen lopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.
Imettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä kalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän lähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa perään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja lähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.
Kun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka säikähti kovin. — Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. — Me olemme hukassa!
— Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. — Oletko jo unohtanut sopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki käy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi, ennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa kääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja odottivat kärsivällisesti vieraita.
Mesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide astuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät kohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella. Vihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: — Voi, he ovat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen kalifiin ja Mesruriin, — saadaksesi minut uskomaan että rakas orjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe puolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.