— Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä nojalla ajatellen päinvastoin, — että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja murheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt vedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.
— Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. —
Väitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa
imettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki
Nuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.
— Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta kuoli ensiksi, kalifi huudahti.
Tuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu Hassanin kultakudoksen alta: — Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin ensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti kirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen juureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar parkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään rakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein lohduttomana suosikkinsa kuolemasta. — Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän huudahti, — mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle anteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.
Kalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu Hassan vastasi: — Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän majesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella elämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme kassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi täytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät keksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän majesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla huvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan suovan meille anteeksi.
Kalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle. Yhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen vaimolleen: — Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa annan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että kalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan Nuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa kalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja saattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.
* * * * *
Intian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta varastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä tuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut tytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä päätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. — Myönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, — että olet älykkyydelläsi riisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean lupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat alati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani uhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.
Sulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä lämpimimmän hellästi ja kiitollisena.
Suurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä julistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin sai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli onnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin rakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.