— Sen loppuosa, Sheherazade vastasi, — on vielä ihmeellisempi, kuten myöntänet, jos sulttaani sallii minun elää tämän päivän ja jatkaa huomenna kertomustani.
Shah-Riar, joka oli hyvin hartaasti kuunnellut Sheherazaden satua, päätti olla surmauttamatta häntä sinä päivänä aikoen panna sen toimeen vasta kun Sheherazade oli kertonut tarinansa loppuun. Hän nousi, meni lukemaan rukouksensa ja lähti neuvoston istuntoon.
Sillä välin suurvisiiri oli tuhannessa tuskassa. Nukkumisen asemesta hän vietti yönsä valittelemalla tyttärensä kohtaloa, uskoen pian saavansa teloittaa hänet omin käsin. Kun hän surullista käskyä odotellen pelkäsi kohdata sulttaania, hän joutui iloisen hämmästyksen valtaan nähdessään ruhtinaan astuvan neuvostosaliin antamatta hänelle turmiollista määräystä.
Tapansa mukaan sulttaani vietti päivänsä valtakunnan asioita järjestellen ja yön tullen hän sulkeutui huoneisiinsa Sheherazaden kanssa. Seuraavana aamuna sulttaani odottamatta että Sheherazade pyytäisi lupaa käski hänen jatkaa kertomusta hengestä ja kauppiaasta, ja tyttö jutteli edelleen näin:
Nähdessään, että henki aikoi iskeä hänen päänsä poikki kauppias huusi: — Pidätä taivaan tähden kätesi! Salli minun virkkaa sananen, suo minulle vuoden armonaika mennäkseni sanomaan vaimolleni ja lapsilleni jäähyväiset ja jakaakseni omaisuuteni heidän keskensä. Lupaan, että kahdentoista kuukauden perästä tästä päivästä lukien palaan näiden puiden alle antautuakseni käsiisi.
— Kutsutko taivaan lupauksesi todistajaksi? henki kysyi.
— Kutsun, kauppias vastasi, — ja sinä voit luottaa valaani. Sen jälkeen henki jätti hänet lähteen partaalle ja hävisi.
Kun kauppias kotiin ratsastettuaan kertoi, mitä hänen ja hengen välillä oli tapahtunut, hänen vaimonsa parkui säälittävästi, löi kasvoihinsa ja repi tukkaansa. Talo kaikui itkevien lasten valituksista, ja isä, joka ei voinut vastustaa luonnon vaatimusta, vuodatti kyyneliä heidän kanssaan.
Vihdoin kului vuosi, ja kauppiaan oli pakko lähteä. Hän pani kääreliinat matkalaukkuunsa ja meni sanomaan hyvästi vaimolleen ja lapsilleen. Näiden suru oli sanoin kuvaamaton. Äärettömästi liikuttuneena, kun hänen täytyi näin rakkaistaan erota, kauppias vaelsi paikalle, johon oli luvannut tulla henkeä tapaamaan. Istahtaen lähteen reunalle hän odotti hengen saapumista ja oli sanomattoman murheen vallassa. Istuessaan tuskallisen odotuksen masentamana hän havaitsi naarashirveä taluttavan vanhuksen lähestyvän. Kun he olivat tervehtineet toisiaan, ukko kysyi miksi kauppias oli niin autiossa paikassa.
Kauppias kertoi hänen suureksi kummastuksekseen seikkailunsa, jonka kuultuaan ukko huudahti: — Tämä on kovin omituinen tapaus! Ja sinä olet sitonut itsesi valalla, jota et millään muotoa voi rikkoa. Mutta tahdonpa nähdä kohtauksesi hengen kanssa. Hän istahti kauppiaan viereen, ja he alkoivat keskustella.