— Etkö sinä tänne tultuasi, henki kysyi, — ottanut taateleita laukustasi ja syödessäsi viskellyt niiden kiviä sinne tänne?
— Menettelin kyllä niin kuin sanot, kauppias vastasi, — sitä en voi kieltää.
— Viskellessäsi kiviä sinne tänne, henki jatkoi, — poikani kulki ohitse, ja sinä nakkasit taatelinkiven hänen silmäänsä, ja se tappoi hänet. Sen vuoksi minun täytyy tappaa sinut.
— Armoa, armoa, hyvä herra, huudahti kauppias.
— Ei mitään armoa, ei anteeksiantoa, henki tiuskaisi. — Eikö ole oikein surmata se, joka on surmannut toisen?
— Sen kyllä myönnän, kauppias vastasi, — mutta en ole tappanut poikaasi, ja jos olenkin, tein sen tietämättäni ja kaikessa viattomuudessani. Anon siis, että suot minulle anteeksi ja sallit minun elää.
— Ei, ei, väitti henki pysyen päätöksessään, — minun täytyy surmata sinut, koska sinä olet surmannut poikani. Se tarttui kauppiaan käsivarteen ja paiskasi hänet suulleen maahan ja kohotti käyräsapelinsa katkaistakseen hänen päänsä.
* * * * *
Nämä sanat lausuttuaan ja havaittuaan päivän valjenneen sekä tietäen, että sulttaani aamulla varhain meni rukoilemaan ja neuvostonsa istuntoon, Sheherazade keskeytti kertomuksensa.
— Rakas sisko, Dinarzade virkkoi, — onpa se ihmeellinen tarina!