— Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, — ansaitsetko sinä, että sinulle vastaan?
— Ah, kuningatar huudahti, — miksi nuhtelet minua?
— Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, — hänen huokauksensa ja kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.
Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen käskyään.
Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia, saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.
Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle, otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi, naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet: jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin. Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta, kaunista, väekästä pääkaupunkia.
Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti
Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.
— Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan. Kuningatar teki niin. — Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, — astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten nuorta kuningasta. — Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, — riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on kuollut.
Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää ikää. — Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, — asua rauhassa pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.
— Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, — uskon kyllä, että saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet. Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.