Mutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä tehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka taholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle pelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista ja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä kohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se oli.

Lähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja laajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä, havaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni, oliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen huipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli ainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli laskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi peittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta vielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman suuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni merimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja käsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää lintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin hyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä, joka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani sen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi minut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu lensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten voinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että menetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti solmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan nokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.

Paikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka näyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma. Niinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut tuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.

Kävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen timantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä huvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi tyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri joukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi voinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa, lymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille ainoastaan yöllä.

Vietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain sellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön tullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua. Vieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni itseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että valo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan muonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni, pelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta. Päivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin todellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua koskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin pelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään. Mutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin, ja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin toisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.

Olin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin kertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät saadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat puhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson lähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon isoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat, tarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä kuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja kuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen ravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan emokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.

Ajatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin elävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä laukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen turbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.

Tuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin niistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen johon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle. Kauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat pakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä olin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan säikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut, vaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.

— Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, — kunhan tunnet minut paremmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja itselleni — enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä heillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin itse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.

Tuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät ympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he kummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet niin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä, että olin uskaltanut panna sen täytäntöön.