— Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme, että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!
Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.
Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja, jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä orjiksi.
Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken omaisuuteni.
— Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, — osaatko ampua jousella. Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle: — Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.
En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi mädäntynyt.
Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.
En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille, riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla. Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.
Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. — Sinbad-parka, hän huudahti, — olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä hengissä.
Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet, niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin kyllin.