Äiti hämmästyi yhtä suuresti poikansa kertomusta kuin oli hämmästynyt hengen näkemistä ja sanoi hänelle: — Mutta rakas poika, mitä tekemistä sinulla on henkien kanssa? Kuinka se ruma hirviö tuli puhutelleeksi minua eikä sinua, jolle jo ennen oli luolassa ilmestynyt?
— Äiti, Aladdin vastasi, — henki jonka sinä näit ei ole sama, joka ilmestyi minulle, vaikka kyllä muistuttaa sitä kooltaan. Ei, ne olivat aivan erilaisia muodoltaan ja sävyltään, palvelevat eri isäntiäkin. Jos muistat, niin ensin näkemäni nimitti itseään sormessani olevan sormuksen orjaksi, mutta sinun näkemäsi lampun orjaksi. Sinä vain et tainnut kuulla sen sanoja, koska taisit pyörtyä heti kun se alkoi puhua.
— Mitä, äiti huudahti. — Oliko siis lamppusi syynä siihen että se puhutteli minua eikä sinua? Uh, poikani, korjaa se kapine näkyvistäni ja pane se minne tahansa. Mieluummin soisin sinun myyvän sen kuin joutuvani vaaraan, että sen koskettamisen vuoksi jälleen säikähdän puolikuolleeksi. Ja jos ottaisit neuvostani vaarin, luopuisit myös sormuksesta etkä enää puuttuisi henkiin, jotka profeettamme sanojen mukaan ovat pelkkiä paholaisia.
— Sinun luvallasi, äiti, Aladdin vastasi, — varon myymästä lamppua, joka voi olla hyödyllinen sekä sinulle että minulle. Kavala ja häijy velho ei olisi ryhtynyt niin vaivalloiseen matkaan, jollei olisi tiennyt ihmelampun arvoa. Ja koska sattuma on saattanut sen meidän käsiimme, käyttäkäämme sitä hyödyksemme, silti nostamatta hälinää ja herättämättä naapuriemme kateutta. Mutta koska henget niin kovin pelottavat sinua, korjaan taikalampun näkyvistäsi paikkaan josta löydän sen tarvitessani. Sormuksesta en henno luopua, sillä sitä ilman et olisi nähnyt minua enää koskaan. Ja vaikka nyt olenkin hengissä, niin sen hylättyäni saattaisin piankin joutua kuoleman vaaraan. Sen vuoksi toivon, että sallit minun pitää sen ja kantaa sitä aina sormessani.
Äiti vastasi, että poika voi menetellä niin kuin tahtoi, mutta omasta puolestaan hän ei halunnut olla missään tekemisissä henkien kanssa eikä edes puhua niistä sen koommin.
Seuraavana iltana he olivat syöneet kaikki hengen tuomat ruokatavarat ja päivää myöhemmin Aladdin, joka ei voinut sietää nälän naukumista, pisti yhden kulhoista nuttunsa alle ja lähti varhain aamulla kaupitsemaan sitä. Hän kääntyi kadulla tapaamansa juutalaisen puoleen, vei hänet syrjään, otti hopea-astian esille ja kysyi, tahtoiko hän ostaa sen. Viekas juutalainen sieppasi kulhon, tarkasti sitä ja huomattuaan sen olevan oikeaa hopeaa kysyi Aladdinilta, kuinka korkeaan hintaan hän sen arvioi. Aladdin, joka ei tuntenut sen arvoa ja oli aivan tottumaton tällaisiin kauppoihin, sanoi luottavansa ostajan harkintaan ja rehellisyyteen. Juutalainen hämmästyi hiukan tästä suorasukaisuudesta ja epätietoisena siitä, ymmärsikö Aladdin myytäväksi tarjoamansa tavaran laatua tai täyttä arvoa, otti kukkarostaan kultarahan ja antoi sen pojalle, vaikka se oli ainoastaan kuudeskymmenesosa esineen hinnasta. Aladdin sieppasi kolikon hyvin halukkaasti ja riensi kiireesti pois. Juutalainen oli tyytymätön äärettömään voittoonsa ja harmitteli, ettei ollut älynnyt nuorukaisen tietämättömyyttä. Hän yritti turhaan juosta Aladdinin jälkeen kiristääkseen kultarahasta jonkin verran takaisin. Poika oli kuitenkin jo ehtinyt niin kauaksi, että ukon olisi ollut mahdoton tavoittaa häntä.
Ennen kuin Aladdin meni kotiinsa hän kävi leipurilla, osti muutamia kakkuja ja vaihtoi rahansa. Palattuaan hän antoi loput äidilleen, joka kävi ostamassa ruokatarvikkeita muutaman päivän varalle. Sillä tavoin he elivät, kunnes Aladdin oli yksitellen myynyt kaikki kaksitoista kulhoaan juutalaiselle sen mukaan kuin tarve vaati, saaden häneltä aina saman hinnan, sillä ostaja ei rohjennut tarjota hänelle vähempää kuin ensimmäisellä kerralla, peläten menettävänsä hyvän ansionsa. Myytyään viimeisen vatinsa Aladdin turvautui tarjottimeen, joka painoi kymmenen kertaa niin paljon kuin kulhot. Kun se oli liian iso ja tukala kantaa, hänen täytyi noutaa juutalainen kotiinsa. Tutkittuaan tarjottimen painoa ukko luki hänelle kymmenen kultarahaa, joihin Aladdin oli varsin tyytyväinen.
Kun kaikki rahat oli kulutettu, Aladdin turvautui jälleen lamppuun. Hän otti sen käteensä ja hankasi sitä, jolloin henki heti ilmestyi toistaen entiset sanansa. — Minun on nälkä, Aladdin virkkoi, — tuo minulle syötävää. Henki poistui ja palasi heti tuoden tarjottimella saman lukumäärän ruokalajeja kannellisissa astioissa, laski ne matolle ja katosi.
Heti kun Aladdin havaitsi näiden ruokatarvikkeiden kuluneen loppuun, hän otti yhden kulhoista ja meni etsimään juutalaista ostajaansa, mutta hänen astuessaan kultasepän myymälän ohi kultaseppä huomasi hänet, kutsui häntä ja sanoi: Poikani, luulen, että viet jotakin myytäväksi sille juutalaiselle jonka kanssa olen nähnyt sinun juttelevan. Mutta kenties et tiedä, että hän on mitä suurin veijari juutalaiseksikin. Minä maksan sinulle tavarastasi täyden hinnan tai neuvon sinut toisten kauppiaiden luo, jotka eivät petä sinua.
Toivoen saavansa enemmän rahaa hopeavadistaan Aladdin veti sen nuttunsa alta ja näytti kultasepälle, joka ensi silmäyksellä havaitsi sen olevan hienointa metallia ja kysyi Aladdinilta, oliko hän myynyt sellaisia juutalaiselle. Nuorukainen kertoi myyneensä niitä tusinan ja saaneensa kultakolikon kappaleelta. — Sitä lurjusta, kultaseppä huudahti. — Mutta mikä on tehty, se on tehty, poikani, hän lisäsi. — Osoittamalla sinulle kulhon arvon, se kun on hienointa hopeaa mitä liikkeessämme käytämme, näytän sinulle kuinka paljon juutalainen on sinua pettänyt.