Kaukana siitä, että olisin uskonut dervissin puhuvan totta. Päinvastoin kuvittelin, että asiassa piili jokin uusi salaisuus jonka hän tahtoi kätkeä minulta. — Veli, sanoin hymyillen, — näen selvästi että tahdot johtaa minut harhaan. Ei ole otaksuttavaa, että voiteella on kaksi niin erilaista vaikutusta.
— Asia on niin kuin sinulle sanoin, dervissi vastasi vannoen Allahin nimen kautta, — sinun tulisi uskoa minua, sillä en voi salata totuutta.
En tahtonut uskoa dervissiä, vaikka hän puhui rehellisen miehen tavoin. Hillitön haluni nähdä mielin määrin kaikki maailman aarteet ja kenties päästä niistä yltäkyllin nauttimaankin huumasi minut niin etten kuunnellut hänen vastusteluaan enkä uskonut hänen sanojaan, vaikka ne olivat liiankin totta, kuten ainaiseksi onnettomuudekseni pian sain kokea. Uskottelin itselleni, että voide, joka vasempaan silmään siveltynä paljasti minulle kaikki maan aarteet, oikeaan hieraistuna voisi saattaa minut niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen vallassa kiusasin dervissiä itsepäisesti anoen, että hän sivelisi ainetta toiseenkin silmään. Hän puolestaan kieltäytyi yhtä itsepintaisesti. — Veli, hän sanoi, — tehtyäni sinulle niin suuria palveluksia, en henno tuottaa sinulle moista onnettomuutta. Ajattele itse, kuinka surkeaa olisi vaeltaa näkemättömänä. Älä pakota minua vastoin tahtoani tekemään itsellesi sellaista mitä saisit katua kaiken ikäsi.
Olin yhä itsepäinen ja sanoin hänelle jyrkästi: — Veli, pyydän sinulta hartaasti että luovut vastustelustasi. Olet auliisti myöntänyt minulle kaikki mitä tähän asti olen pyytänyt. Tahtoisitko että sittenkin eroaisin sinusta tyytymättömänä niin vähäpätöisen seikan vuoksi? Suo minulle Allahin tähden tämä viimeinen ystävyydenosoitus. Tapahtukoon mitä tahansa, en moiti sinua, vaan syytän silloin ainoastaan itseäni.
Dervissi vastusteli parhaansa mukaan, mutta nähdessään, että olisin kyennyt pakottamaan hänet siihen väkisin, hän otti hiukkasen turmiollista ainetta ja pani sitä oikeaan silmääni. Mutta voi! Kun jälleen avasin sen, en voinut erottaa mitään kummallakaan silmälläni, vaan olin tullut sokeaksi, kuten näette minun olevan.
— Voi, dervissi, huudahdin tuskissani, — varoituksesi on osoittautunut liiankin todeksi! Mihin kurjuuden kuiluun turmiollinen uteliaisuus sammumattoman rahanhimon kanssa onkaan minut syössyt! Mutta eikö sinulla, rakas veli, joka olet niin hyvä ja sääliväinen, ole monien ihmeellisten salaisuuksiesi joukossa keinoa jolla voisit palauttaa näköni?
— Viheliäinen raukka, dervissi vastasi. — Jos olisit ottanut neuvostani vaarin, olisit välttänyt onnettomuuden. Sinulle on käynyt ansiosi mukaan: sielusi pimeys oli syynä silmiesi sammumiseen. Rukoile siis Allahia, jos häneen uskot, vain hän voi antaa sinulle takaisin silmiesi valon. Hän lahjoitti sinulle rikkauksia joita nauttimaan olit kelvoton, ja sen vuoksi hän riistää ne sinulta jälleen pois jakaakseen ne minun kätteni kautta ihmisille jotka eivät ole niin kiittämättömiä kuin sinä.
Dervissi jätti minut suuren hämmennyksen ja sanomattoman surun valtaan.
Kerättyään kamelini hän ajoi ne pois ja jatkoi matkaansa Bassoraan.
Huusin kovalla äänellä hänen lähtiessään rukoillen häntä, ettei hän jättäisi minua siihen kurjaan tilaan, vaan edes toimittaisi minut lähimpään karavaanimajaan, mutta hän oli kuuro pyynnöilleni ja rukouksilleni. Menetettyäni näköni ja kaikki mitä minulla maailmassa oli, olisin kuollut suruun ja nälkään, jollei eräs seuraavana päivänä Bassorasta palaava karavaani olisi hoivannut minua ja vienyt takaisin Bagdadiin. Näin jouduin avuttomaksi kerjäläiseksi. Ja sovittaakseni rikokseni Allahia vastaan tuomitsin itselleni rangaistukseksi korvapuustin jokaiselta armeliaalta ihmiseltä, joka tilaani säälii.
Tämä, oi oikeauskoisten hallitsija, on syy pyyntööni, joka teidän majesteetistanne eilen tuntui niin omituiselta ja josta olisin ansainnut teidän suuttumuksenne. Orjananne anon teiltä vielä kerran anteeksi ja alistun ottamaan vastaan ansaitun rangaistukseni.