21. Koskenlaskijan morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen,
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski se kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Wilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohullaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Wellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Wellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla;
Ja Wilhoa neitonen Wellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuosta neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky:
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.