42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.
Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi, ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.
Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.
Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä tarkoittaa se raamatullinenkin lause: Mitä te tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille.
Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen, mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin, että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo mahdollista hyötyä.
Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: ystävällisesti ja rehellisesti.
Ystävällisyyteen kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa, puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin, niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi, ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä, tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla muilta kärsittäväksi.
Rehellisyyteen taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään, tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen. Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen, semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka. Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta, useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta, jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta, niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä, varoittavaiseksi esimerkiksi muille.
Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää toimitettaman puolestansa puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa. Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin. Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää, niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin: "jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.