Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: palvelijalle ja kaikelle työväelle pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa. Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.
Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy, ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot, joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita muuta kuin totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä. Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää. Tydy osahasi, niin olet onnellinen.
Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. — Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta. Peräänajatelkaa ja uskokaa se.
Manninen.
43. Kaksi nappia.
Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta. Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit, seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.
Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä. Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla? Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan puheen.
"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö, mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"
"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen yhtä hyvä kuin toinenkin!"