LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.
OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä, näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät maailman alusta asti.
LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?
OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän — viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin — totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.
LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän, miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.
LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi suutariksi.
OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel, viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.