Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä, vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.
Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta. Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.
Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien kansanrunoudessa.
Kahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muuan sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.
Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.
Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu keskusteli taivaallisten kera.
Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria.
Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."
Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno, maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli, rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.
On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi" y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.