Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös elättäjättärenä. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata". Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät "sooma-virraksi" (soma-dhara).
Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.
Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: Anaïtis. Kuitenkin vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.
Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?
Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena. Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa, maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava", "medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa, missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".
Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia. Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen liittyvissä tavoissa.
Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä naishahmoiset kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin lehmää muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on käärmeen muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on. Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan mitä läheisimmässä suhteessa maahan.
Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva, mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä omituisen keilanmuotoisen esineen. Myöskin Vähän Aasian eri kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri "suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva, jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella. Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens). Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä, niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää maannapaa, voimme olla varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että "kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on navan tai muutamien mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum umbilici vel, ut quidam volunt, metae colitur).
Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä omphalosta eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. ambrosiai petrai, 'a:set vuoret').
Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa. Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja" alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko, että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on itse maakehän arvoituksellinen napa.