Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta, joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan, joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa, kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun. Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän edelleen jatkuminen.
Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.
Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo, neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta määrätyistä kohtalosta.
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?
Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo taivaan navalla maailmanpatsaan pyörimistä ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos). Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan siivekkääksi (hypopteros axón) Plato nimittää värttinäksi, mikä nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa, joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella, äitijumalattaren kädessä.
Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen kehrääjätär valmistaa kullekin kuolevaiselle erikoisen, juuri hänen elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?
Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan jossakin suhteessa ihmisiin?
Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se, että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"
Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi 1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.
Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja tähtien asennosta ennustamiseen.