Tästä katsantokannasta jyrkästi poikkeava on tuo lohduton oppi kaikkea hallitsevasta, ennakolta määrätystä kohtalosta, jonka alaiseksi jokainen kuolevainen jo syntymässään on tuomittu. Miten ristiriitainen tämä ankara oppi onkaan tuon alkukantaisen animistisen käsityksen kanssa, ilmenee siitäkin, että se, mikäli siitä tehdään oikeat johtopäätökset, tykkänään syrjäyttää uskon jumalien apuun ja sen mukana rukoukset ja uhrit. Eivät mitkään ihmisen mielenlaadun ilmaukset, eivät katumukset, eivätkä parannukset ylety koneellisesti toimivan kohtalon korviin. Se ei tunne mitään armoa, se vaatii täydellistä alistumista, mikä puolestaan on omiansa herättämään tämän uskon omaksujissa joko huoletonta leväperäisyyttä, koska kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisen tahdosta ja ponnistuksista huolimatta, tai uhkamielisyyttä ja kuoleman halveksimista, koska kunkin on kuoltava jo ennakolta määrättynä hetkenä. Mutta samalla on tämä omituinen oppi herättänyt ihmisissä entistä kiihkeämmän kaipuun päästä jollakin tavalla kohottamaan tulevaisuuden esirippua, se on sitä viekottelevampaa, kun kaikki ihmisen vaiheet aina elämäniltaan asti ovat tarkoin säädetyt. Monenlaiset tiedustamistavat ja arpomisvälineet, jotka ovat kulkeneet kohtalouskon kintereillä, saavatkin nyt sananvuoron ja elävät sitkeästi vielä senkin jälkeen, kun muut vanhat pakanalliset uskomukset ja tavat ovat alkaneet häipyä unhoon.
Mutta jos siis kuvittelu ihmisen ennakolta määrätystä kohtalosta ei sovellu luonnonkansojen maailmankatsomukseen, on meidän sen alkuperää etsiessämme suunnattava katseemme jo jonkun verran korkeammalla sivistystasolla eläneiden kansojen uskomuksiin.
Fatalismi, joksi tätä katsantokantaa nimitämme, johtuu latinalaisesta fatum sanasta, jota vastaa muinaiskreikkalaisten moira ja merkitsee peruuttamattomasti määrättyä kohtaloa. Homeroksen runoissa moira, josta myöhemmin kehittyy sallimuksen jumalatar, esiintyy vielä etupäässä vain personattomana, kaikkien kohtalot syntymästä kuolemaan saakka säätävänä valtana. Vaikkakin taivaanjumala Zeus on läheisessä suhteessa moiraan, ompa häntä palvottu kohtalon säätäjänäkin ( Zeus moiragetes ) ei hänen kuitenkaan, puhumattakaan muista jumalista, ole uskottu voivan vähimmässäkään määrin muuttaa sitä, mikä on ennakolta säädetty. Varsin opettava tässä suhteessa on Ilias runoelman 16 luku, jossa kerrotaan, että Zeus oli halukas pelastamaan Sarpedon nimisen sankarin hengen aikoen temmata hänet elävänä toivottoman taistelun tuoksinasta, mutta kun Hera huomautti hänelle, että hän yhdessä kohdin sallimusta vastaan rikkomalla saattaisi koko maailmanjärjestyksen horjumaan, oli ylijumalan pakko alistua. Tällainen jo Homeroksella esiintyvä käsitys yhtenäisestä, lainalaisesta, kaikki piiriinsä sulkevasta maailmanjärjestyksestä ei voi olla huomiota herättämättä.
Vähitellen on tämä katsantokanta levinnyt laajalle Europan eri kansojen keskuuteen. Maanosassamme, missä fatalismi jonkun verran uudessa muodossa vielä keskiajalla pääsee oppineidenkin kannattamana kaikkialla valtaan, on sanotun uskon varhaisinta kehitystä sekä sen leviämistä kansalta toiselle varsin vaikea seurata. Toisin on laita Aasian kansojen keskuudessa, missä uskotaan, että ennakolta määrätty kohtalo aina on taivaasta tai taivaallisista haltioista riippuva.
Niinkin kaukana pohjois-Siperiassa kuin suomensukuisten ostjakkien keskuudessa tunnetaan tämä usko. Kuvatessaan Irtyshin ostjakkien Taivaanjumalaa, huomauttaa Karjalainen, että hänellä "nykyään katsotaan olevan suurin valta ihmisten kohtaloiden määräämisessä". "Hän voi säätää elämän onnistumisen määrän, antaa terveyttä, antaa lapsia ja hänen kädessään on ihmisen elämän pituus. Kun lapsi syntyy, sanelee hän apulaisilleen kohtalonkirjaan kirjoitettavaksi, montako vuotta uuden tulokkaan on sallittu viettää maallista elämää, vieläpä senkin, onko syntyneen elämä muodostuva suurin piirtein onnekkaaksi vai onnettomaksi."
Näin kehittynyt käsitys taivaanjumaluudesta ei kuitenkaan ole Aasian pohjoisimmilla kansoilla yleinen. "Ainoastaan vaistomaisesti", sanoo Donner, "tuntevat samojedit, että korkein olento hallitsee maailmaa". Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan poikkeustapauksissa shamani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.
Samaten ei pohjois-Siperian muillakaan kansoilla ole mitään vakiintunutta uskoa Taivaanjumalan eli, kuten ne häntä nimittävät, Taivaan kohtaloita säätävään toimintaan. Jenisei-ostjakkien ja tungusien taivaanjumaluus käsitetään niin itsekseen olevaksi ja maan päällisestä elämästä välinpitämättömäksi, ettei häntä koskaan ole syytä pelätä. Jakuttien taivaanjumaluudesta sanotaan nimenomaan, ettei hän sekaannu maailmanmenoon eikä ihmisten kohtaloihin. Muuan taru kertoo Jumalan lausuneen ihmisistä: "käskiessäni heidät alas maan päälle en sanonut heille: tulkaa takaisin! Jos he lisääntyvät, lisääntykööt, jos kuolevat, kuolkoot!" Näyttää kuitenkin siltä kuin jakuteilla toisin paikoin olisi tästä eriäviäkin käsityksiä.
Mutta kysymyksessä oleva käsityskanta vakiintuu siirtyessämme keski-Aasiaan. Varsinkin mongolien maailmankatsomuksessa on sallimususkolla jo varsin silmäänpistävä osa. He puhuvat usein taivaan, 'sallimuksesta' (dzajaga) tarkoittaen sillä jonkinlaista korkeinta maailmanjärjestystä, jota ei kukaan kuolevainen voi muuttaa tai vastustaa. Sanang-Setsen'in kronikassa sanotaan, että Tshingiskan, tuo "leijona ihmisten keskuudessa" ilmaantui maan päälle, "sinisen, ikuisen taivaan sallimuksesta". Mutta eivät ainoastaan hallitsijat ja ruhtinaat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat "taivaan poikia", vaan myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman sallimuksen määrääminä. Sanalla sanoen, kaikki, mikä tapahtuu, on ennakolta määrätty ja kutoutuu vastustamattomasti koko maailmaa hallitsevan, taivaallisen lainalaisuuden piiriin. Tähän oli mongoliruhtinailla tapana vedota, sillä säädöksiään julkaistessaan he liittivät niihin valtuuksinaan sanat: "ikuisen taivaan sallimuksesta", aivan kuin kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina "Jumalan armosta".
Mongolien 'sallimusta' vastaa kiinalaisten tien-shing ('taivaan määräys'). Samoinkuin edelliset näkevät jälkimäisetkin taivaan horjumattomassa lainalaisuudessa kaiken maallisenkin järjestyksen esikuvan, vieläpä uskovat, että maanpäällinen elämä on jollakin salaperäisellä tavalla taivaasta riippuvainen.
Siirtyessämme indo-iranilaisten kansojen keskuuteen kohtaa meitä sielläkin sama usko. Veda-runoudessa tätä ihmeellistä horjumatonta luonnonjärjestystä nimitetään rita. Se kaitsee vuodenaikojen vaihteluja, kutsuu aamulla auringon esiin, määrää virtojen kulun ja säätää ihmisten elämänjuoksun. Rigvedassa tämä rita samoinkuin Homeroksen moira edustaa vain personatonta lainalaisuutta, mutta sen vastine iranilaisten pyhässä kirjassa, Avestassa, jossa sen nimenä on asha, on se jo kehittynyt personalliseksi olennoksi saaden osakseen rukouksia ja palvomista. Näiden kansojen erikoistutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että tämä verrattain korkeata sivistyksellistä kehitystä osoittava käsitys lakiperäisestä maailmanjärjestyksestä palautuu jo indo-iranilaiseen aikaan.