Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)." Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on lainautunut lappiin: bohinavlle (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa säilynyt nimi veraldarnagli ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät pohjantähteä "taivaannaulaksi".
Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin, laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja maan väliin.
Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen jättiläispatsaan, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä. Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."
Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse, ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi" eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä, ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.
Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen, jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä, linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein kaksipäisen kotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät Num-sives ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.
Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun keskuspatsaan ympärillä.
Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä irminsul ('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään, joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa, Veraldenrad'ia ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki (vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä, että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m. näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp. veraldentshuold ) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. almetshuolda ), mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.
Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää maailmantolpaksi tai -patsaaksi ". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne maasammaksi ", jota virossa vastaa: "Ega ta või ilmasambaks jäädä."
Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."
Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut "pohjosessa, maan keskipisteestä kohoavasta metallipaalusta" ja vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä kaiken olevaisen keskus.