VÄKIUSKO.
Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää, kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.
Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi (= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen, III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488; Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon, ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan, pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia. Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan", "otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat" ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen, vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista "pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi, savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa "puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen. Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.
Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla. Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".
Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan. Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä, jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä. Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen, etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille. Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen. Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi. He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin, lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön, heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".
Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena" tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun. Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä, että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin, varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m. sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät "vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja, joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli. Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä, missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien tautien raivotessa.
Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin "tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen "puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim. vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.
Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta polynesialaisella sanalla tabu.
Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän. Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun. Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat. Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta, suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta, karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä amuletiksi.
Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös kuvaannollisilla menoilla eli jäljittelytaioilla. Edistääkseen lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla, joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla" he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan. Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.