Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä, nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli "mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi". Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen. Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä, saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava. Samanlainen salaperäinen mahti — uskontotieteessä on sitä ruvettu nimittämään melanesialaisella sanalla mana — piilee monissa pyhissä esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.
Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta". Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai toisin:
"Anna, Ukko, uuluasi väkeäsi, mies väkevä!"
Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.
IHMISEN SIELU.
Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin, tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.
Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana aina sama asianomainen henkilö.
Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme ruumissieluksi, syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään". Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan" kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan "ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne säilymään vuosituhansien läpi.
Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta he seivästävät ne maahan.
Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset, kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että "sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen kannibalismi.