Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä. Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.
Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun. Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin. Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia. Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä asteella läheistä sukua toisilleen.
Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento, mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen sieluun että edellämainittu väkiusko.
Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös henki. Muutamilla luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä" keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu" erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua henkisieluksi. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä irtonaissieluksi.
Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua haamusieluksi.
Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan, miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.
Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä. Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.
Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän puoleen.
Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa, sanomme noidaksi eli shamaniksi. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta, hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi, karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai "tunturikuninkaaksi".
Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan, on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa "varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa." Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.