Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään, tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.
Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain määrätyn perheen suojelushenkiä, kotijumaliksi. Kalastajalappalaisten kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla. Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi ainoastaan perheen väki ottaa osaa.
Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä. Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden, että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä sankarijumaliksi (vrt. kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.
Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi, siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä. Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.
Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa, hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan kotinsa suuntaa:
"Lennä, lennä Ieppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen?"
Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä (urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi. Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia", että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan "veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.
Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon tullessa nimikkopuu, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin. Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa keisarinkultti, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.
Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l. bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta, rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä, uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon, Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m. Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän, kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.
Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun "kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen" pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".