Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava nimi. Ihmisen osana on sekin "pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä." Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi olemme muistaneet."
Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista. Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi". Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.
Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon, esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim. "viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa. Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat uskonnontutkijat alkaneet nimittää totemismiksi erään intiaanikielen totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi. Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään, sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen merkitys.
Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain haudantakainen elämäkin saada enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan. Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.
Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin kahleista.
Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.
ELÄINKUNTA.
Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".
Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi luonnonkansojen lukemattomista menoista.
Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle, jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen. Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.