Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä". Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim. kaulanikamilla kullakin oma nimensä.
Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. esikoisuhri. Jälkiä siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin." Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi: "Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen kaikkineen ja syödään ilman veistä".
Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa, tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".
Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli "karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita taskussaan, osaa hän saaliin luo.
Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on eläimen nimikin, että luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä. Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään. Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi", lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset "mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".
Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että eläimelläkin on ruumiista irtautuva sielu. Metsämies voi nähdä kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi, välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."
Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu. Viimeksimainitusta kehittyy helposti eläinlajin haltia. Jokaisella eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia, lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi, luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia "on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet". Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa; pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian, joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi. Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se, ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia."
Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille. Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään, jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia. Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:
"Lyökämme kättä kämmenillä läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi."
Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."