On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä, joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten ihmisenmuotoisella panilla, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten tai -lintujen ääntä.
Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s. vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen "varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena, jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä" näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa, mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.
Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita. Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen, mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset. Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan, että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua merenkansaa.
Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita, kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.
Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla, krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.
Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille. Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia. Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja. Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja luultavasti myöhäisperäisiä.
Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on kasvillisuudenhaltiain laita.
KASVIKUNTA.
Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä, että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin. Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.
Tsheremissi puhuu myös puun "haamusta" eli sielusta (ört), joka syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on "iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu. Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä" tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit, kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.