Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen uskontoon.
Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin (k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot miltei tykkänään sen muistista katoavat.
Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen. Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat. Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V. Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij (1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903), useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann, unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov, jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa. Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.
Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti säilyttänyt pakanuutensa.
Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.
Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin. Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon. Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657 jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja. Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti, että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon. Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki. Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin, missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia. Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella, toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet, kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja, jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen käsityskannan vaikutuksen alaisina.
Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala Inmar muistuttaa enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien mytologiaan.
Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla. Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan lopun.
Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla pakanoilla.
Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.