Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä vastaavat syrjänien lol (myös lov ) ja ort. Heilläkin on lol nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun ( lol ) kanssaan aterioimaan. Että lol meidän aikoihimme asti on säilyttänyt alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita Nalimov mainitsee, että nim. lov syrjänien käsityksen mukaan asuu pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn muodossa.
Lol saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa kerrotaan, miten lol erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla. Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko, joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä, tavataan myös germaneilla.
Lol nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin ort säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa ort pikemmin ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov kertoo jokaisella ihmisellä olevan ortin, joka oleskelee aina sen ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov mainitsee, että lapsi saa ortin syntyessään, josta asti se seuraa ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät lisäksi, että ort on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se ilmaantuu joko sinisenä liekkinä ort-bi ("ortin tuli") tai itse asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä. Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin piirin votjakeilla.
Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on ort tykkänään eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa kääntää ort nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys, harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat ortin asuvan tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen ort asettuu asumaan lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä. Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien sielulintu-käsityksestä.
Vaikkakin syrjänien ort nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa merkityksessä kuin votjakkien urt, on siihen liittyvissä käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin piirteitä, jotka viittaavat ort sanan alkuperäiseen "haamusielu" merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että ihmisen sielu (arvatenkin lov ) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että kuollut ja ort sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa myös Kandinskij lausuessaan, että ort ilmaantuu kuolleen haahmossa vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita ortin ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".
Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat urt ja lul alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin urt ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa, pysyy lul sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa. Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. Lul sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä verrannut suomenkielen löyly sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota votjakit kutsuvat lul-polon ("hengenlähtö") jättää lul ikiajoiksi ihmisen ruumiin.
Lul lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä lul ja minne se menee, sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa (tietenkin lul ) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön" tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.
Yhtä jäljettömiin kuin lul ei haihdu urt ihmisen kuollessa. Se säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti ymmärrettävissä, kun tiedämme, että urt on juuri kuolleen haamu- eli varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan urt jälkeläisten palvonnan esineeksi.
Samoin kuin votjakkien urtin on myös syrjänien ortin laita. Popov sanoo, että syrjänit palvelevat ort nimellisinä esi-isien henkiä, jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.
Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät so dünne ("tuo maailma") tai sopal dünne ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa Inmar, taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko, jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto ( shai ) on vainajien yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta ( gu "kuoppa") on hänen itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.