Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin, lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista, mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan. Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.
Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi. Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään. Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle". Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha, jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin arkkuun myös ruokaa ja juomaa.
Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi toimestaan.
Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja, myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla. Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla. Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma, yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita, osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.
Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina, kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen. Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli. Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.
Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta seurasta.
Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista, että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua. Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta, asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys kir-kujan ("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja, lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään, enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan kir-kujan paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut. Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa" olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita, niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa, jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa elämässä mitään puuttuisi".
Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava. Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät kalmistoon.
Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista, etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin, asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.
Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia, lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.