Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta
Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta!
Julmempana vielä entistänsä
Noro huokui kylmää henkeänsä…
Ojat suossa laajennettiin vielä,
Sentään hallan henki piili siellä.
Voimat murti petäjäinen, karttui
Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui…
Isän, äidin, veikan, siskon vei se
Armotonna mullan poveen, — ei se
Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta
Kärsimähän mieron surkeutta.
Siitä kolmekymment' on jo vuotta.
Nyt nään vasta ettei työtä suotta
Tehty ole: kuiva nurmi-niitty
Suo on nyt ja viljapellot liittyy
Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran!
Toisin kun nään kaikki vielä kerran».
Näinpä vanhus. Emännältä kieri
Kyynel, poskipäätä pitkin vieri;
Huoaten hän otti päästä vartaan
Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan
Kiitoksen tää lausui — sauvahansa
Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.
KUUSI.
Kas korven lasta tuolla
Kuin loistaa verhossaan!
Ei lehvää ransistuttaa
Voi kylmä talvenkaan.
Ei; kahta kauniimmasti
Nyt vasta vihannoi,
Sen juurille kun hanki
Noin puhtaan peitteen loi.
Kun viimat vinkuin soittaa
Ja pohja pauhajaa,
Se rauhallisna seisoo
Ja latvaa huojuttaa.
Sen lehvät puhdistellen
Käy tuiskun tuiverrus
Ja latvan huminassa
Näin kuuluu kuiskutus:
Mä aikakaudet halki
Jo seissut olen näin,
Vaan vielä vanhan vammat
Ei vaivaa sydäntäin.
Mun rinnastani riudu
Ei koskaan nuoruus — saan
Ain' uutta voimaa juurin
Mä sydämmestä maan.
Toi lännen tuuli muinoin
Etäältä siemenen,
Sep' iti juurellani
Ja kasvoi pensainen.
Se varjossani versoi,
Sai kohta kukkimaan —
Ma ihastuksen tunsin
Katsellen loistoaan.
Näin armas kukkiellut
On suojass' siimehen,
Ei rynnistystä tunne
Hän tuiman pohjasen.
Ja talven tullen hanki
Sen käärii peittohon,
Vaan vapaaks taasen pääsee
Kun kevät tullut on.